Gummerus, 2020
Luin ~ 29.1.2020
Kuvaus: (kustantajan)
”Kyllä pojalla on oikeus vihata isäänsä. Ainakin viisikymmentä vuotta. Sen jälkeen voi ehkä hiukan armahtaa, mutta ei sen armon kanssa saa hosua.”
Isän ja pojan kirjeenvaihto alkaa, kun poika rohkaistuu antamaan romaanikäsikirjoituksensa kirjailijaisälle luettavaksi. Se, mitä poika on kirjoittanut, avaa keskustelun isän ja pojan suhteesta kaikkinensa – peloista, häpeästä ja hyväksytyksi tulemisen kaipuusta.
Silloin tällöin onnellinen on rohkea vuoropuhelu, joka arkailematta puntaroi, millainen on isä, millainen on poika ja millaisia asioita on heidän välissään. Viisas ja rehellinen keskustelu saa lukijan pohtimaan: Mitä jos sen kaiken pukisikin sanoiksi ja uskaltaisi?
Kommentti:
Huikea kirja.
Etukäteen pidin, pakko myöntää, vähän jopa tylsänä ideana sitä, että isän ja pojan kirjeenvaihdosta on tehty kirja! Pohtivat siis isäpoikasuhdettaan ja kirjoittamisen vaikeutta, no just!
Mutta sainpa yllättyä todella positiivisesti. Arvostan todella korkealle molempien kirjoittajien rohkeutta julkaista näin henkilökohtaista tekstiä.
Tämä kirja täydentää huikealla tavalla Antti Röngän omakohtaisen kirjan Jalat ilmassa.
Täällä arvio Jalat ilmassa-kirjasta.
Minä tosiaankin hihittelin lukiessani. Tässähän ei mitään erityisen hilpeitä aiheita käsitelty, mutta on aina suuri nautinto lukea herkullista ja tarkkanäköistä tekstiä.
Vuoropuhelun osapuolet täydentävät toisiaan ja toistensa tekstejä suorastaan hulvattomasti.
Vaan eihän olisi Antti Rönkä niin hyvä kirjailija, jos ei hänellä olisi lahjojen lisäksi juuri sitä taustaa, mikä hänellä perimiensä ominaisuuksien ja kasvatuksensa (siis se hiljainen mummo sekä neuroottisen pelokas ja ankara täydellisyyteen pyrkivä kirjailijaisä jne.) sekä lapsuuden ja nuoruuden kokemusten kautta on!
A.R. itsekin sanoo jotenkin niin, että jos kirjailijaksi tullakseen on täytynyt se tie kulkea, niin sitten on!
(tarkistan lainauksen, jos muistan, ennen kuin palautan kirjan kirjastoon, jotta seuraava pääsisi pian lukemaan tämän.)
Toivon, että saan lukea lisää Antti Rönkää taas pian, vaikka uusi kirja onkin tietysti uusien paniikkien paikka.
Toisaalta, yllättävän monessakin hommassa on ne omat paniikinpaikkansa.
Itsekin olen taas parin päivän päästä työpaikalla tiukassa paikassa - ja kieroutuneella tavalla tiedän siitä nauttivanikin. Ainakin jälkeenpäin.
(ps. tulipa muokattua tekstiä moneen kertaan, täytyy vielä huomenna lukea uudellee, nyt on vaan painuttava pehkuihin.)
(218 sivua.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti