torstai 29. elokuuta 2019

Luukkonen, Ilkka: Kongolainen kampa

Ilkka Luukkonen: Kongolainen kampa

Otava, 2018
Luin ~ 29.8.2019



Kuvaus:

Insinöörinsieluinen suomalaistoimittaja seuraa afrikkalaismuusikkojen jälkiä ja ajautuu kasvotusten myös oman taustansa kanssa.
Antti Kahanpää on talouslehden Brysselin-kirjeenvaihtaja, insinöörinsieluinen mies, jolle Euroopan kiihtyvä pakolaiskriisi on ensin vain turhauttava uutisaihe muiden joukossa. Mutta sitten sisarentytär Kaislan katoaminen heittää Antin keskelle kriisin käytännön seurauksia. Hän tapaa joukon pakolaisleiriltä pelastettuja kongolaisia, jotka etsivät paikkaansa Euroopassa eivätkä suostu numeroiksi tilastoihin.
Räväkän ja pelottoman Kaislan kautta Antti joutuu kohtaamaan myös lapsuudenperheensä valta-asetelmat, joita hän tähän mennessä on käsitellyt lähinnä vaikenemalla.


Kommentti:

Oikeastaan aika raivostuttava tyyppi tämä Antti. Aluksi Antin kerronta upposi aika normaalina. Pitemmän päälle lähes autistiset insinööripiirteet alkavat korostua ja ainakaan itse en aina tiennyt, olisiko niille pitänyt nauraa vai ärsyyntyä.
Antti on alkuun pitkään kertojana, mutta hänen perusteellinen ja yksityiskohtiin jumiutuva kerrontansa saa sittemmin oivalliseksi vastaparikseen sukulaistyttö Kaislan sitäkin suoraviivaisemman ja suorapuheisen kommentoinnin.
Tämä toimi kyllä kirjassa älyttömän hyvin, molemmat valottivat omasta näkökulmastaan samojakin asioita hyvin eri tavoin. Yhdessä nämä näkökulmat avaavat lukijalle suvussa jatkuneen ja jo periytyneenkin toisia alistavan tavan käsitellä asioita sekä sen, miten kukakin reagoi tähän asioihin puuttumiseen. Miksi välit ovatkaan menneet niin huonoiksi.
Lopulta hitaasti (tunneasioita) tajuava Anttikin havahtuu ja reagoi tilanteeseen, joten kehitystäkin tapahtuu.
Oma tärkeä juonteensa kirjassa on pakolaisaihe, jota sitäkin tarkastellaan sekä Antin että Kaislan näkökulmasta. Mutta tykkäsin siitä, miten luontevasti pakolaisaihe upposi osaksi tarinaa.
Tämä oli ainakin itselleni oikein ilahduttava uusi kirjailijatuttavuus, tykkäsin tarinasta ja kirjoitustyylistä. Antissa oli kyllä jotain hyvin tuttua, vaikka ihan lähipiiristä ei vastaavaa löydykään eikä hän nyt mitään tyypillistä suomalaismiestä (kai) edustakaan.
(411 sivua.)

tiistai 20. elokuuta 2019

Guillou, Jan: Pohjoinen valtakunta

Jan Guillou: Pohjoinen valtakunta
Alkuteos: Riket vid vägens slut, 2000
Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen
LIKE Kustannus Oy, 2002
Luin ~ 20.8.2019



Kuvaus:
Ristiretki-trilogian päätösosa.
Eletään vuotta 1192 ja Arn Magnusson palaa läntiselle Göötanmaalle kahdenkymmenen vuoden komennukseltaan Pyhälle Maalle. Hänen rakastettunsa Cecilia puolestaan on hyvittänyt syntinsä luostarissa, mutta on poliittisista syistä ajautumassa luostarin abbedissaksi. Luostarilupaus olisi sitova, sitä ei voisi enää perua.


Kommentti:
Toisin kuin olin ajatellut, en sittenkään malttanut olla tarttumatta tähän kolmanteen osaan. Yksi aloitettu kirja jäi vieläpä kesken, kun sittenkin halusin palata lukemaan Arnin tarinan loppuun. Toki sekin vaikutti, että mies sai toisen osan luettua ja odotti malttamattomana tämän kirjan vapautumista.
Mielenkiintoista pääparin tarinan lisäksi se, mitä Arn tuo Pyhältä Maalta tullessaan temppeliritarin taistelutaidon ja sotastrategisen viisautensa lisäksi. Tuliaisina on myös monet käytännön taidot ja paljon uudenaikaisia suunnitelmia, joita hän alkaa toteuttaa kotikartanoissaan. Uudet tuulet puhaltavat pohjolassa monessakin asiassa.
Puoleen väliin asti tämä kirja oli paikoin suorastaan hauska, tilannekomiikkaa riitti ja esim. saraseenitapojen vertaaminen pohjoisiin oli aika herkullista.
Taustalla odotettavissa oleva sota ja sen valmistelut vievät sittemmin kirjan kovin synkkiin ja verisiin tunnelmiin.

Olemme aikaisemmin lukeneet kirjoja yhdessä miehen kanssa niin, että hän on lukenut minulle ääneen, mutta oli tämäkin aika hauska tapa lukea samaa kirjasarjaa peräkkäin. :) Suosittelen! (511 sivua.)

tiistai 13. elokuuta 2019

Seppänen, Liisa: Poika joka unohtui

Liisa Seppänen: Poika joka unohtui
Otava, 2019
Luin ~ 13.8.2019



Kuvaus: (kustantajan)

Toisenlaisen sotaorvon tarina
Sota-ajan lapset – sotaorvot, evakot, sotalapset – olivat sopeutumisen mestareita. Sekavissa oloissa myös särkyi paljon perheitä. Lasten suru ja kysymykset jäivät kuulematta.
Mikkelissä 1941 syntynyt Reijo ei jäänyt orvoksi vaan unohtui lastenkotiin. Hänen tarinansa kantaa sota-ajan tunneperintöä, joka näkyy yhä Suomessa. Sylin puute on hukutettu sisuun, tunneköyhyys työhön. Yksin pärjääminen on hyve, riippuvuus toisista heikkous.
Unohdettuja lapsia on tänäänkin. Vaikka lapsi torjuisi surunsa, sen vaikutus ei katoa. Reijosta tuli häpeän kantaja. Lopulta hän päätti hylätä häpeän ja ottaa selvää lapsuudestaan. Unohdetullekin kuuluu oikeus elämäntarinaan.


Kommentti:

Tämä oli mielenkiintoinen kuvaus lastenkotiin jätetystä pojasta ja hänen elämästään. Lastenkotiin jättäminen sinänsähän ei ole kovin erikoista, mutta olihan se outoa, että Reijon molemmat vanhemmat olivat elossa, eikä häntä silti koskaan haettu pois lastenkodista, vaan hän varttui siellä aikuisuuteen asti. No, aikuisuus alkoi tässä tapauksessa 16-vuotiaana, kun Reijo sai luvan siirtyä eteenpäin, omilleen.
Kirjassa selvitettiin mielenkiintoisesti ja loogisesti taustoittaen se, miten Reijo vasta eläkeiässä alkaa ottaa ja myös saada selvää taustastaan. Pala palalta kuva kirkastuu, lopulta yllättävänkin kattavasti.
Kirjoittaja selventää sekä silloista että nykyistä lastensuojelua hyvinkin perusteellisesti ja vertaa niitä myös toisiinsa. Jossain vaiheessa tosin alkoi jo toistua melkein liikaa se ajatus, miten huonoilta Reijon lastenkotitaustaiset lähtökohdat näyttivät muihin lapsiin verrattuina.
Toki kirjassakin viitattiin siihen, miten samaan aikaan oli paljon myös sotaorpoja ja muuten surullisia kohtaloita sekä lapsilla että aikuisilla. Eivätkä perheiden asiat tänäkään päivänä niin kauhean hyvin ole. Vanhemmat eroavat, tapahtuu katastrofeja, monien on vaikea kantaa vanhemmuuden vastuuta.
Kyllä tämä kirja pisti omaakin taustaa miettimään, sekä sitä, minkälainen vanhempi sitä itse on ollut omille lapsilleen.
Ovatko kaikki sisarukset saaneet turvaa ja huomiota yhtä paljon ja juuri heidän tarvitsemallaan tavalla. Onko joku lapsista (pojat?) jäänyt muiden varjoon tai onko meiltä jäänyt jotain tärkeää huomaamatta lasten keskinäisissä suhteissa. Olisiko joku tarvinnut enemmän ohjausta, rakkautta, syliä, kuria, lämpöä....?
Olenko ollut liian tiukka vai liian lepsu vai liian epäoikeudenmukainen tai epätasapuolinen. Nyt kun lapset aikuistuvat ja etsivät suuntaansa, ovatko he saaneet riittävän perusturvan evääksi lapsuudestaan, entä kykyä hoitaa ihmissuhteitaan? Voi näitä kaikkia kysymyksiä.
Yleensä pidän hyvän kirjan tunnuksena sitä, että se saa pohtimaan omiakin elämänarvoja ja ratkaisuja tai elämää muuten vähän tavallista laajemmin. Sillä mittapuulla tämä oli kyllä erittäin hyvä ja tärkeä kirja luettavaksi. Osui.
(202 sivua.)

perjantai 9. elokuuta 2019

Guillou, Jan: Temppeliherra

Jan Guillou: Temppeliherra
Tempelriddare, 1999
Like Kustannus Oy, 2001
Suom. Tapio Koivukari
Luin ~ 9.8.2019



Kuvaus: (takakansi)

Armon vuonna 1177 tapahtuu ihme, josta profeetta Muhammedin seuraajat puhuvat pitkään. Jerusalemin vapauttaja Saladdin on joutumassa rosvojen tappamaksi, mutta saa viime hetkellä apua. Hänet pelastaa temppeliherra Arn de Goth, joka muistetaan Tie Jerusalemiin -kirjasta Arn Magnussonina.
Arn on jo 27-vuotias ja veteraani ristiretkeläiseksi. Hän on ehtinyt oppia paljon niinä kymmenenä vuonna, jotka ovat kuluneet siitä, kun hänet lähetettiin Arnäsistä Roomaan. Hän toimii linnanherrana Gazassa vastaten alueen järjestyksestä ja lainvalvonnasta.
Kotona Ruotsissa Arnin luostariin suljettu rakastettu Cecilia on synnyttänyt heidän yhteisen lapsensa. Tämä joutuu kasvamaan Arnin sedän, Birger Hymyn luona. Luostarin muurien sisäpuolella hallitsee rautaisin ottein Äiti Rikissa ja muurien ulkopuolella riehuu verinen valtataistelu eri kuninkaiden kannattajien välillä. Cecilia rukoilee Jumalalta vain yhtä: että Arn voisi palata kotiin.


Kommentti:

Mitäpä tästä nyt sanoisi. Kunnon historiallinen epookkihan tämä on. Taidan jättää kolmososan luettavaksi myöhemmin, kun jaksan taas ottaa nämä runsaat käänteet vastaan. Nyt kun loma loppui, eikä lukuaikaa löydy enää saman verran kuin kesällä, alkoi lukeminen jo tuntua aika raskaalta. Täytyy ehkä vähän vetää henkeä.
Arnin tarina ansaitsee vähän vastaanottavaisemman lukijan kuin mitä itse olen tällä hetkellä. Mulle näyttää yleensäkin sopivan paremmin se, etten turhaan kiirehdi sarjojen kanssa. Toki tauon jälkeen on oma vaivansa päästä taas juoneen mukaan.
(489 sivua.)

perjantai 2. elokuuta 2019

Thúy, Kim: Ru

Kim Thúy: Ru
Ranskankiel. alkuteos Ru, 2009
Suom. Marja Luoma
Gummerus, 2019
Luin ~ 2.8.2019



Kuvaus: (kustantajan)
Palkittu ja lukijoiden rakastama omaelämäkerrallinen romaani Vietnamista, venepakolaisuudesta ja uudesta elämästä uudessa maassa. Maailmaa humoristisesti mutta vakavissaan katsova Thúy kertoo sodan värittämästä lapsuudesta Etelä-Vietnamissa, veneellä tehdystä pakomatkasta Siaminlahden yli, ajasta pakolaisleirillä Malesiassa, uudesta elämästä Kanadassa, äitiyden ilosta ja tuskasta sekä paluusta Vietnamiin aikuisiällä.
Thúylla on silmää pienille, tärkeille yksityiskohdille. Vaaleanpunainen muovirannekoru johon on piilotettu perheen timantteja, pakolaisleirin toukista aaltoileva maa kuin matto sekä kanadalaisen luokkakaverin huuhteluaineelle tuoksuvat vaatteet mikä herättää koti-ikävän.
Vietnamin kielessä sana ”ru” tarkoittaa kehtolaulua tai tuudittamista. Thúyn romaanissa jokaisen muistikuvan loppunuotti on myös seuraavan alkutahti. Se antaa tarinalle poikkeuksellisen rytmin, johon tuudittautua.

Kommentti:

Olipa hieno, tyylikäs kirja. Yleensä tykkään melko suoraviivaisista kirjoista, tai jos aikatasoissa hypitään, haluan mielelläni tietää, missä vuodessa milloinkin mennään. Mutta tässä kirjassa ajankohdissa siirtyileminen toimi ihan loistavasti. Se juuri nosti rinnakkain näennäisesti erilaisia asioita ja tilanteita, joissa saattoi kuitenkin olla yllättäviä yhteneväisyyksiä. Tällaisia asioita tarkkanäköinen teksti nosti ja ikäänkuin antoi lukijan kurkistaa ja oivaltaa.
Tärkeä oivallus on sekin, että se, minkä toinen tekee suurimpana ystävällisyyden osoituksena, saattaa vastaanottajasta tuntua suurelta loukkaukselta, koska kulttuurit ja tavat voivat olla niin erilaisia.
Vakavista aiheista kirjoitettu kirja, joka ei ollut yhtään raskas, vaan päinvastoin hyvin ilmava. Tähän ei siis sovi sana "kevyt".
Tästä kirjasta tulee kyllä mieleen sanonta "sivujaan suurempi teos".

(144 sivua.)