sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Ihonen, Essi: Ainoa taivas

Essi Ihonen: Ainoa taivas

WSOY, 2018

Luin ~ 27.1.2019



Kuvaus: (kustantajan)

Koskettava kasvutarina Ainosta, joka pyristelee irti uskonnollisesta yhteisöstä.
Aino pukeutuu maanläheisiin väreihin ja peittää pitkät, letitetyt hiuksensa huivilla. Hän on 17-vuotias, eikä ole koskaan pitänyt ketään poikaa edes kädestä, mutta on jo suostunut Armon kosintaan. He kuuluvat molemmat seurakuntaan, jossa ketään ei jätetä yksin ja kaikkeen on selkeä vastaus. Vaikka Armon kiinnostus hivelee itsetuntoa, Ainoa kauhistuttaa ennalta määrätty elämänpolku – ja yhtäkkiä hän ei ole varma enää mistään.
Kestääkö usko asioiden kyseenalaistamista vai sortuuko kaikki? Askel vapauteen on samaan aikaan kaikkein houkuttavin ja pelottavin.


Kommentti:

Tajusin oikeastaan vasta kirjan loppuvaiheessa, että tämä oli nuortenkirja. Muuten tekstin loppupuolen jonkinlainen "selkokielimäisyys" olisikin ehkä alkanut häiritä.
Erikoista oli se, että tämä kirja kertoi täsmälleen samasta aiheesta kuin edellinen lukemani nigerialainen kirja. Teemana näissä molemmissa on tiukka ja ankaran uskonnollinen isä ja hänen vaikutuksensa koko perheen elämään.
Ikäväähän se on, miten eri puolilla maailmaa uskonnoilla, myös kristinuskolla ja sen tulkinnoilla on vuosisatojen kuluessa sorrettu muita ihmisiä. Sortaminen on kohdistunut muihin kuin uskoviin, mutta se, että sillä ahdistetaan myös omia perheenjäseniä on jo karmivaa. Ja surullista. Miksi uskonto ja usko ( tai siis ihmisten tulkinnat niistä) kieltää niin usein ilon ja rakkauden. Tai pahimmassa tapauksessa antaa aiheen rakkauden osoittamiseen suorastaan väkivaltaisesti. Joko fyysisesti tai henkisesti.
Siinä sitä riittää pohdiskelemista.
Hyvä kirja tästä aiheesta, vaikka ehkä hieman armollisempaa näkökulmaa vanhempien suhteen olisin toivonut, ainakin jälkeenpäin. Hehän ovat kuitenkin myös uhreja. Oman kasvatuksensa, olosuhteiden jne. (edit.)
(239 sivua.)

perjantai 25. tammikuuta 2019

Adichie, Chimamanda Ngozi: Purppuranpunainen hibiskus

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

engl. Purple Hibiscus, 2003

Suom. Kristiina Savikurki

Otava, 2010 (Otavan kirjasto nro 214.)

Luin ~ 25.1.2019



Kuvaus: (kustantakan)

Valloittavan tarinankertojan värikylläinen kuvaus nuoren tytön kasvusta ristiriitojen repimässä Nigeriassa
15-vuotias Kambili Achike ja hänen veljensä Jaja elävät yltäkylläistä mutta onnetonta elämää ankaran uskonnollisen isän varjossa. Alistava Papa on maailman silmissä kunnioitettu vapaustaistelija, mutta kotona väkivallan varjo on jatkuvasti läsnä.
Kambilin elämä mullistuu, kun yliopistossa opettava, vapaamielinen Ifeoma-täti kutsuu nuoret luokseen toiseen kaupunkiin. Tädin puutarhassa kukkivat aistilliset, purppuranpunaiset hibiskukset, ja yhtäkkiä koko maailma on täynnä ääntä, iloa ja tunteita, jollaisia Kambili ei ole koskaan uskaltanut edes kuvitella.


Kommentti:

No tätä kirjaa suosittelen kyllä! Onneksi en sentään palauttanut tätä, vaikka laina-aika alkoikin jo huveta. Hieno (kasvu)tarina, todella mielenkiintoisessa ympäristössä. Rivien välistä jäi monenlaista pohdittavaa.

(328 sivua.)

sunnuntai 20. tammikuuta 2019

Keyes, Marian: Enkelit

Marian Keyes: Enkelit

Angels, 2002

Suom. Liisa Laaksonen

Tammi, 2005

Luin ~ 20.1.2019



Kuvaus:
(kustantajan)
Suomennettu lyhentäen. “Saavumme hetken kuluttua Los Angelesiin. Olkaa hyvä ja varmistakaa, että istuimenne on pystyasennossa, että painatte alle 50 kiloa ja että teillä on erinomaiset hampaat.”
Toisin kuin muu perheensä Maggie Walsh on aina toiminut järkevästi, soveliaisuussääntöjä noudattaen. Aina siihen asti, kunnes hän jättää miehensä ja vaihtaa esikaupunkilaiselämän aurinkoiseen Los Angelesiin.
Los Angelesissa ei pynttäytymisellä, poseeraamisella ja juhlimisella ole mitään rajaa. Jopa palmut ovat siellä laiheliineja. Maggien paras ystävä Emily ottaa hänet luokseen asumaan ja johdattaa hänet Hollywoodin elokuvamaailman pyörteisiin. Maggie löytää itsensä tekemästä asioita, joista ei olisi ennen voinut uneksiakaan, ja seurustelevansa ihmisten kanssa, jotka ovat entuudestaan tuttuja vain valkokankaalta. Uusiin tuttavuuksiin kuuluu mm. Troy, mies, joka tunnetaan myös nimellä Ihmisteflon.
Marian Keyesin kuudes romaani on valloittava tarina naisesta, joka vähitellen ymmärtää, mitä hän elämältä haluaa ja miksi hän halusi ottaa lomaa avioliitostaan.

Kommentti:

Tämä on itsenäinen jatko kirjoille Naura, Claire, naura ja Rachelin loma. Siis kertoo Walshin perheen sisaruksista, nyt vuorossa on Maggie. Meinasin kyllä totaalisesti tympääntyä kirjan köykäisyyteen, vaikka kevyttä lukemista väliin kaipasinkin. Luin kuitenkin loppuun asti, koska näissä Keyesin kirjoissa on usein rivien välissä vakavaakin pohdintaa. Kirja on suomennettu lyhentäen ja mietinkin välillä, mitä kohtia oli jätetty pois. Miten tuo lyhentely on mahtanut vaikuttaa tarinaan...



(400 sivua.)

lauantai 12. tammikuuta 2019

Shute, Nevil: Viisi mustaa kanaa

Nevil Shute: Viisi mustaa kanaa

A Town Like Alice, 1952

Suom. Tuovi Järvinen

Gummerus, 1982 (3. painos)

Luin ~ 12.1.2019



Kuvaus: (takakansiteksi, sisältää juonipaljastuksia)

Kun maailmansota puhkeaa Malakan niemimaalla, joukko englantilaisia jää evakuoimatta. Mukana on Jean Paget, nuori nainen, melkein tyttö, ja hän joutuu muitten naisten ja lasten joukossa vaeltamaan sijoituspaikasta toiseen japanilaisten sotavankina. Pitkän marssin surkeuteen tuo inhimillistä lämpöä australialainen Joe Harman, jota kohtaa kuitenkin kammottava rangaistus kanavarkaudesta.
Vuosia myöhemmin perittyään vähän rahaa Jean palaa takaisin itään ja saa kuulla Joen selvinneen hengissä. Australian takamailla heidän tiensä vihdoin kohtaavat ja viiden mustan kanan varkaus saa hyvityksensä.


Kommentti:

Tämä on jo vanha kirja, klassikko suorastaan ja olin ihan satavarma, että olen joskus lukenut tämän kirjan. Miten voi olla, että mitään en muistanut? Eikä missään vaiheessa alkanut tuntua tutulta.
Mutta onneksi nyt luin, sillä olipahan varsinainen seikkailu. Tämä perustuu löyhästi ja muunnellen tositapahtumiin, ainakin vangittujen naisten sodanaikainen "marssiminen" on tapahtunut, vaikkakin vähän eri paikassa.
Suosittelen todellakin lukemaan! Aivan mahtava tarina, mukavasti vanhanaikaista kerrontaa ja ajankuvaa.

P.s. (25.1.) Varo juonipaljastusta!!!!
Vanhanaikaisuutta oli mielestäni sekin, että päähenkilöiden suuri rakkaustarina ei noussut kovin suureksi kohokohdaksi. Toki heidän tavattuaan uudelleen siinä oli romanssi, mutta myöhemmin heidän suhdettaan kuvattiin aika käytännöllisesti ja hyvin suureen rooliin nousi vaikuttaminen pienen kylän nostamiseen eläväksi keskukseksi. Rakkaustarinana tavallaan - ja nykymakuun - kuivahko. Olisihan siinä ollut aineksi vähän hehkutteluunkin ;).
Tästä on kauan sitten tehty ilmeisesti minisarja, jonka haluaisin ehdottomasti nähdä, jos se jostain joskus löytyy.
(341 sivua.)

tiistai 8. tammikuuta 2019

Kaarlehto, Elli: Oli talo ja torppa

Elli Kaarlehto: Oli talo ja torppa

Otava, 1965

Luin ~ 8.1.2019

[ei kuvaa]

Kuvaus:
Elli Kaarlehdon romaani on viehättävä, eloisa kertomus menneiden sukupolvien ihmisistä ja elämänkohtaloiden moninaisuudesta. Se kertoo rakkaudesta ja rakkauden puutteesta, inhimillisestä lähentymisen tarpeesta ja itseensä käpertymisestä.
Teoksen tapahtumat ja henkilöt on sijoitettu viime vuosisadan lopun hämäläisen kyläyhteisöön. Mustanpohjan vauraan kestikievarin ja läheisen Pilkottimen torpan vaiheet ovat aina jotenkin kummallisesti kietoutuneet toisiinsa. Sen huomaa ennen pitkää talon Mikko-renki, josta tulee torpan vävy ja isäntä. Poikkeukselliset suhteet näiden tilojen asukkaiden välillä jatkuvat.
Kievarin mahtava isäntä Joonas kantaa tunnollaan raskasta salaisuutta, jonka vain emäntä ja Mikko tietävät, Mikko on hyvä mies ja perheensä eteen uurastava, mutta hänen vaimonsa elämän on silti täynnä nimetöntä ahdistusta ja tuskaa. Ehkä pelkoa tyttärten puolesta. Vanhin, Hilma, kokee kohtalonsa yhden kesän ja talven aikana. Pirteä sinnikäs Milja ei halua kulkea sisarensa jälkiä, hän kaipaa valoa ja onnea, mutta Mustanpohjan suunnalta kurkottuvia tummia varjoja on vaikea väistää.
Näitä Suomen maaseudulla varhemmin niin tuttuja naiskohtaloita kirjailija erittelee syvää mielenkiintoa, psykologista naisen sielun ymmärtämistä ja olojen tuntemusta osoittaen.
Kirja on kiitoksenosoitus elämää eteenpäin vieneille, arkipäivän aherruksessa itsensä unohtaneille esiäideillemme.

Kommentti:


(289 sivua.)

keskiviikko 2. tammikuuta 2019

Zalite, Mara: Viisi sormea

Mara Zalite: Viisi sormea

Pieci pirksti, 2013, Latvia

Suom. Hilkka Koskela

Arktinen Banaani, 2018

Luin ~ 2.1.2019



Kuvaus: (kustantajan)
Māra Zālīte syntyi Siperiaan kyyditetyille vanhemmille Krasnojarskissa 1952. Perhe palasi Latviaan 1956. Zālīte aloitti kirjallisen tuotantonsa runoilijana 1970-luvulla. Hän on Latvian kansainvälisesti tunnetuin nykykirjailija, tunnustettu kulttuurielämän auktoriteetti, tuottelias ja monipuolinen kirjailija, joka on julkaissut runojen lisäksi näytelmiä, lasten ja nuorten kirjoja sekä esseistiikkaa. Suursuosion Zālītelle toivat musikaalien ja rockoopperoiden libretot, joiden säkeistä monet ovat nousseet modernin kansanlaulun asemaan.
Omaelämäkerrallisessa romaanissaan Viisi sormea Māra Zālīte kuvaa kyyditetyn perheen kotiinpaluuta sekä latvialaisen maalaiskylän elämää lapsen silmin. Viisivuotiaan pikkutytön maailmassa moni asia hämmästyttää ja kummastuttaa. Miksi vanhemmat jähmettyvät uuden matkustajan tullessa junavaunuun? Miksi Siperiasta ei saa sanoa sanaakaan? Miksi lantakasasta löytyy nahkakantisia kirjoja?
Zālīte esittelee kirjavan tyyppigalleriansa rakentamalla tehokkaita kohtauksia näytelmäkirjailijan ammattitaidolla, synkistelemättä ja huumoria viljellen. Elämäniloisen ja uteliaan pikkutytön kautta avautuvat neuvostoajan maalaiskylän sosiaaliset valtasuhteet. Lapsen katse on vilpitön, lahjomaton ja tarkka. Kerronta on kursailematonta, dialogi hykerryttävää. Rivien väliin kätkeytyy riipaisevia ihmiskohtaloita, joiden karmaisevat käänteet jysähtelevät aikuisen lukijan tajuntaan täsmäiskuina.
Viisi sormea valittiin ilmestymisvuotensa parhaaksi latvialaiseksi proosateokseksi. Kiinnostus teosta kohtaan on ollut niin suurta, että kirjan tapahtumapaikoille järjestetään tutustumiskäyntejä.

Kommentti:

Tässä oli kyllä hyvin käytetty lapsen näkökulmaa kerronassa. Tosin henkilöt jäivät hieman irrallisiksi ja etäisiksikin, koska lapsen kerronta kohdistui enemmän hänen omiin kokemuksiinsa, tekeimisiinsä ja tietysti kovin lapsenomaisiin käsityksiinsä asioista. Sen vuoksi tämä tarina ei varsinaisesti lähtenyt viemään mennessään.
(Olisin nyt lomapäiville kaivannut jotain tosi vetävää, mutta muutama viimeisin kirja on nyt ollut vähän väkinäistä luettavaa. Seuraavaksi otan kyllä jotain TOSI kevyttä!
(348 sivua.)


Oikein hyvää uutta vuotta lukijalleni! :)