sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

Ahokumpu, Anna-Liisa: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Gummerus, 2018

Luin ~ 25.3.2018



Kuvaus: (kirjan takakannesta)
Perhostutkija Max Halma on pyhittänyt koko elämänsä tutkimuskohteelleen. Hän tekee äitinsä jäämistöstä löydön: harvinaisen perhosen, joka johdattaa hänet lähemmäksi kansainvälistä tunnustusta kuin koskaan aiemmin. Tutkiessaan perhosta tarkemmin Max ajautuu selvittämään myös omaa historiaansa. Asiakirjojen mukaan isä hukkui viikko Maxin syntymän jälkeen eikä ruumista koskaan löydetty. Tutkimusten edetessä ääni hänen sisällään kuitenkin alati kovenee: mitä tapahtui isälle keväällä 1942? Jäljet johtavat Oulun maakunta-arkiston kätköistä aina saksalaisen huippupianistin viimeiseen konserttiin Hampuriin.

Anna-Liisa Ahokummun herkkävireinen esikoisromaani Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa soi kauniisti mollissa. Romaani kertoo pojasta, joka ei tuntenut isäänsä – eikä äitiään. Se on kuin arvoituksellinen konsertti perhosista, pakkomielteistä ja perhesalaisuuksista, joita ei voi enää kätkeä, sekä äänistä, joiden ei pitäisi vaieta.


Kommentti

Jälleen hieno kirja, jälleen hyvä esikoiskirja. Onpa tässä ollut hyvien kirjojen putki! Erilaisia ja monella tavalla mielenkiintoisia lukumatkoja. Tästäkin kirjasta tykkäsin oikein paljon. Pienesta koostaan huolimatta ihan täysi tarina.
(175 sivua.)

torstai 22. maaliskuuta 2018

Green, John: Kilpikonnan kuorella

John Green: Kilpikonnan kuorella

Turtles All the Way Down, 2017

Suom. Helene Bützow

WSOY, 2017

Luin ~ 22.3.2018



Kuvaus:
16-vuotias Aza alkaa selvittää kadonneen miljonääri Russell Pickettin mysteeriä vastahakoisesti. Luvattu sadan tuhannen dollarin palkkio ja parhaan ystävän innostus vetävät Azan kuitenkin mukaan tutkimuksiin. Vetovoimaa löytyy myös miljonäärin pojasta Davisista, jonka Aza on joskus kauan sitten tuntenut.

Aza tekee parhaansa. Hän haluaa olla kiltti tytär, uskollinen ystävä, hyvä oppilas, jopa taitava etsivä, samalla kun yrittää elää pakkomielteisten ajatustensa yhä pahenevassa syöksykierteessä. John Greenin viidettä romaania on odotettu kauan, ja nyt se on täällä! Tähtiin kirjoitetun virheen tekijän uutuus on mukaansa imaiseva ja kirkas kertomus pakko-oireista ja sinnikkyydestä, rakkaudesta ja elämänpituisen ystävyyden voimasta.

Kommentti:

Peukkua tälle kirjalle! Tätä voisin ehkä suositella myös nuortenkirjaosastolle.
(264 sivua.)

keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Oksanen, Kimmo: Ohikuljetut

Kimmo Oksanen ja Heidi Piiroinen: Ohikuljetut: erään kerjäläisperheen tarina

WSOY, 2018

Luin ~ 21.3.2018



Kuvaus
Ohikuljetut kertoo unohdetun tarinan romanikerjäläisistä Romanian syrjäloukoissa, Euroopan jalkakäytävillä ja uuden elämän alussa Suomessa. Se on myös kertomus siitä, miten katkaista tulevaisuudettomuuden kierre.

Mihaela oli 16-vuotias tyttö, kun hän saapui Romaniasta Suomeen. Tavoitteena oli paitsi löytää elanto myös hankkia rahaa kotikylän olojen parantamiseksi. Haave töistä kariutui, ja käteen oli otettava kerjuukuppi.
Ohikuljetut on tarina Mihaelasta ja hänen suvustaan. Se kertoo historian kulun uhreiksi joutuneista, hetkessä elävistä ihmisistä, jotka yrittävät parantaa asemaansa niin kuin suinkin vain voivat. Kirjassa tavataan matriarkkoja, mahtava mustalaisten kuningas (ja kuullaan kuinka eräs mummo sanoo hänestä suorat sanat), poliiseja, virkamiehiä, tarinankertojia, hevosmiehiä, nuoria ja vanhoja ihmisiä omine iloineen ja murheineen.
Kirjan tekijät ovat seuranneet Mihaelan ja hänen sukunsa elämää 10 vuoden ajan Suomessa, Romaniassa, Kreikassa ja Virossa.
Kimmo Oksanen (s. 1960) on Helsingin Sanomien pitkäaikainen toimittaja, jonka edellinen kirja Kasvonsa menettänyt mies palkittiin vuoden parhaana kirjana Bonnierin suuressa journalistikilpailussa.
Heidi Piiroinen (s. 1978) on useasti Vuoden lehtikuva -kilpailussa palkittu Helsingin Sanomien valokuvaaja ja dokumenttiohjaaja.

Kommentti:
Vahvasti suosittelen tätä kirjaa kaikille. Tämä sai kyllä miettimään omaakin suhtautumista Helsingin rautatieaseman romanikerjäläisiin.
Itselleni kolahti tietysti vuoden 1988 Romanian vierailulta tuttujen paikannimien esiintyminen. Kirjassa kerrottiin sekä yksittäisten romaniperheiden taustasta ja kohtalosta mutta myös Romanian valtion kuvioista viimeisen vuosisadan ajalta ja eri Euroopan maiden suhtautumisesta kerjääviin romaneihin.
Mieleen jäi erityisesti Saksan malli, jollaista toivoisi sovellettavan myös muualla. Saksassa perhe saa tietyn rahasumman käyttöön, mikäli perheen lapset käyvät koulua. Tämä avustus tulee toki aluksi kalliiksi, mutta kuinka mahtaakaan maksaa itsensä takaisin, jos ja kun lapset saavat edes peruskoulutasoisen opetuksen. Niin kauan kuin lapset jäävät luku- ja kirjoitustaitoa vaille, heillä ei paljon mahdollisuuksia köyhyyden kierteestä irrottautumiseen ole.

lauantai 17. maaliskuuta 2018

Willows, Elin: Sisämaa

Elin Willows: Sisämaa

Inlandet, 2018

Suom. Raija Rintamäki

Luin ~ 17.3.2018


Kuvaus
Voiko aloittaa alusta missä tahansa, luoda itselleen uuden elämän jossakin muualla? Miten tullaan osaksi jotakin uutta?

Nuori nainen muuttaa Tukholmasta poikaystävänsä kotiseudulle, pieneen taajamaan Norrlandiin, sisämaahan Ruotsin pohjoiseen. Mutta seurustelusuhde loppuu ennen kuin he edes pääsevät perille. Nainen menee töihin ruokakauppaan ja jää asumaan seudulle syystä, jota ei itsekään oikein ymmärrä. Hitaasti ja varmasti hän etsii paikkaansa paikkakunnalla, antaa sen etsiä paikkaa itsestään. Uudessa yhteisössä on toiset, tuntemattomat koodit. Täällä jätetään ovet lukitsematta, ryypätään Hotellilla lauantaisin, ajetaan autoa jäällä.
Sisämaa on omavaloinen esikoisromaani poislähdöstä ja muutoksesta. Sen riisuttu, tarkkarajainen kerronta tutkii arjen konkreettista rakentumista, pikkupaikkakunnan mielenlaatua ja sitä miten ympäristö voi peilata ihmisen sisäistä maisemaa, vapauden ja yksinäisyyden välistä suhdetta.

Kommentti:
Tykkäsin kovasti tästä kirjasta. Kerronta oli jännän lakonista, joka toisaalta kuvasi päähenkilöä jo sellaisenaan ja vei mukanaan. Myös ajankulun hajanaisuus ja lievä epälooginen hyppelehtiminen antoi mielestäni kutkuttavasti ja rivien välistä ymmärtää, miten hämmentynyt ja alakuloinen (en halua käyttää sanaa masnetunut tässä) hän oli. Oli mukava kokemus lukea tällainen tarina, jossa melko vähäeleisesti, muttei silti yhtään tylsästi alun alavire muuttuu loppua kohti hieman valoisammaksi.
Kerrassaan hieno kirja. ( 190 sivua.)

torstai 15. maaliskuuta 2018

Anglada, Maria Àngels: Auschwitzin viulu

Maria Àngels Anglada: Auschwitzin viulu

Katalaaninkielinen alkuteos: El violi d'Auschwitz, 1994

Suom. Satu Ekman

Bazar, 2018

Luin ~ 15.3.2018



Kuvaus:
Klassikkoteos kauneuden, taiteen ja toivon voimasta.

Puola 1991. Arvostettu viulisti päättää jäädä seuraamaan paikallisen orkesterin konserttia oman esiintymisensä jälkeen. Hänen huomionsa kiinnittyy erityisesti sooloviuluun, jonka sointi on täyteläisen samettinen. Ja surusilmäiseen vanhempaan naisviulistiin, joka soittaa äärimmäisen puhtaasti eläytyen musiikkiin koko sielustaan. Instrumentti alkaa kiehtoa häntä suunnattomasti, ja hän onnistuukin tapaamaan viulua soittaneen naisen, Reginan. He ystävystyvät, ja lopulta Regina kertoo uudelle ystävälleen soittimen karmaisevan tarinan.

Saksa 1944. Puolalainen viuluntekijä Daniel on puusepän taitojensa vuoksi keskitysleirillä paremmassa asemassa kuin moni muu, vaikkei hänenkään tilanteessaan ole kehumista. Sattuman kautta Daniel määrätään rakentamaan viulu korkea-arvoiselle natsiupseerille. Palkkiona on hänen henkensä, epäonnistumisesta olisi seurauksena kuolema.
Auschwitzin viulu on enemmän kuin pelkkä romaani: se on unohtumaton tarina miehestä, joka kieltäytyi luopumasta toivostaan historian suurimman julmuuden edessä. Kirja julkaistiin alun perin vuonna 1994, mutta on uudelleenjulkaisun jälkeen noussut viime vuosina suureksi kansainväliseksi menestykseksi.

Kommentti:
Pieni, mutta hieno kirja. Kertoo jollain lailla kaunistelemattoman karusti ja sittenkin kauniisti tämän tarinan. Kirja on niin pieni ja tiivis, että se jättää paljon kertomattakin.

(142 sivua.)

lauantai 10. maaliskuuta 2018

Honeyman, Gail: Eleanorille kuuluu ihan hyvää

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää

Eleanor Oliphant is Completely Fine, 2017

Suom. Sari Karhulahti

WSOY, 2018

Luin ~ 10.3.2018




Kuvaus :
Saanko esitellä Eleanorin, vuoden epätodennäköisimmän sankarin?
"Eleanorille kuuluu ihan hyvää" kertoo hykerryttävästi ja silti liikuttavasti yksinäisyydestä. Eleanor elää yksinään jämptisti organisoitua elämää. Joka päivä töissä hän käyttää samoja vaatteita ja nauttii samanlaisen lounaan. Hän ei oikein osaa olla ihmisten kanssa vaan sanoa paukauttaa äkkiväärästi mitä ajattelee.
Kun työviikko on takana, Eleanor katoaa kotiinsa noutopizzan ja votkapullon kanssa eikä puhu kenellekään ennen maanantaita. Ainoat kontaktit joita Eleanor näyttää pitävän yllä, ovat viikoittaiset puhelut äidille ja sosiaalityöntekijän käynnit. Vaikka Eleanor on vasta nuori aikuinen, hän elää kuin kaikki olisi jo ohi. Miksi Eleanor on sellainen kuin on?
Yksi ystävällinen teko työtoverilta alkaa murtaa muuria Eleanorin ympäriltä, ja lopulta Eleanor saa huomata lohdullisesti: koskaan ei ole liian myöhäistä. Mikään.

Kommentti
Mitenkähän sen nyt lyhyesti kertoisi spoilaamatta juonta.. Lukiessa oli alkuun omat epäilyni. Eleanorin hahmo oli aika hämmentävä, jopa mietin, onko henkilö liiankin erikoinen tai erilainen. Mutta kun tarina jatkuu, Eleanorista ei voi olla pitämättä. Erityisesti tykkäsin siitä, että loppuratkaisu ei ollut niin arvattava kuin olisi voinut luulla - ja mitä lukija tietysti toivoikin.. Eleanorin hahmoon kiintyi vähitellen ja tämä kirja jätti jotenkin jäljen sydämeen.
Taas hyvä kirja siinä mielessä, että tavallaan kepeää ja kiinnostavaa kerrontaa, mutta aiheena paljon syvempi kuin päällepäin näytti.
Tätä suosittelen <3 .

(431 sivua.)

maanantai 5. maaliskuuta 2018

Manninen, Laura: Kaikki anteeksi

Laura Manninen: Kaikki anteeksi

WSOY, 2018

Luin ~ 5.3.2018



Kuvaus:
Laura, neljääkymmentä lähestyvä vahvatahtoinen feministi ihastuu Mikkoon, joka on monessa mielessä täydellinen: hurmaava, kohtelias, herkkä ja sympaattisesti oikutteleva mies.
Vähitellen Laura, joka ei ole koskaan haaveillut lapsista, huomaa pyörittävänsä Mikon kanssa kolmilapsisen uusperheen arkea. On koira, omenapuut ja kauniisti vanhentunut omakotitalo.
Jonkin aikaa kaikki näyttää täydelliseltä.
Kaikki anteeksi on Laura Mannisen tiivistunnelmainen ja tarkkanäköinen esikoisromaani – väkevä puheenvuoro parisuhdeväkivallasta, perheestä, häpeästä ja vaikenemisen kulttuurista sekä onnistumisen pakosta.


Kommentti:

En tajunnutkaan, että kirja on näin uusi, tänä vuonna vasta ilmestynyt.
Aika hurja aihe - ja kuten aloin epäillä kirjaa lukiessa, kirjoittaja on itse kokenut parisuhdeväkivaltaa, joten karun todelta tuntuu.
(322 sivua.)