Köngäs, Heidi: Dora, Dora

Heidi Köngäs: Dora, Dora

Otava 2012
Finlandiaehdokas 2012

Kolmannen valtakunnan varusteluministeri Albert Speer matkustaa jouluna 1943 seurueineen Suomen Lappiin. Hän haluaa Jäämeren rannalle, pimeimpään kaamokseen, sillä yhteys johtajaan on poikki. Hurjaa matkaa pimeyden ytimeen ohjaavat ne pohjimmaiset: halu ja nälkä. Kiihtyvät kierrokset johtavat räjähdykseen.

Mielenkiintoinen seurue tosiaankin. Varusteluministeri, kylmä mies, joka on menettänyt suosikkiasemansa Saksan valtakunan johdon silmissä ja on todella lähellä katkeamispistettä. Sihteerinsä Annemarie, joka on aina ollut vain lojaali esimiehelleen. Ikävöi itärintamalle lähetettyä miestään.
Suomalainen tulkki, Eero. Ihastuu, rakastuu Annemarieen ensi silmäyksellä. Vielä mukana ovat taikuri ja viulisti, jotka ovat mukana esittämässä ohjelmaa saksalaisten juhlissa pohjoisessa.

Hurja kirja, näin juuri kirjan luettuani laittaisin sen tämän vuoden Finlandiaehdokkaista kakkoseksi Jään jälkeen. Aihe on karu, joten en varsinaisesti voi sanoa tykänneeni kirjan aiheesta, mutta hyvin kerrottu tarina tämä oli.

Tämä on tietysti sinänsä sivuseikka, mutta haittasi kuitenkin lukemistani. Lainasin tämän kirjan jo kuukausi sitten ja yritin Populan jälkeen lukea Seppälän Mr. Smithiä. Siinä menikin aikaa niin pitkään, että jouduin sitten tätä kirjaa urakoimaan kirjaston eräpäivän vuoksi. Joka oli eilen.


Tunnustettakoon tässä siis samalla, että Juha Seppälän Mr Smith jäi kesken. En vaan päässyt tarinaan mukaan.
Kaikki muut tämän vuoden Finlandiaehdokkaat olen lukenut. Paras on Jää ja tämä kiilasi nyt kakkoseksi. Minun mielestäni.

Hassinen, Pirjo: Popula

Pirjo Hassinen: Popula

Otava 2012

Luin ~ 27.11.2012

Finlandia-ehdokas 2012

Luettuna 4/6 Finlandiaehdokkaista.
*** Jokainen tarvitsee yhteisön, jossa tuntee olonsa kotoisaksi. Entä jos yhteisö vaatii nousemaan läheisiä vastaan? Viisikymppinen Pirjo ja kolmekymppinen Perttu ovat naapurukset, jotka viihtyvät yhdessä viinipullon äärellä. Portsarina työskentelevä komearaaminen Perttu, nimikirjaimiltaan P.A.H.A., on tuuliajolla äidin jouduttua dementiakotiin. Pirjon perheessä epävarmuus ja levottomuus ovat siirtyneet äidistä tyttäreen jo monessa polvessa. Pirjon oma tytär Rita kantaa huolta äidin ohella omasta hauraasta uusperheestään.
Naapurusten omalaatuinen ystävyys särkyy, kun Perttu löytää henkisen kodin oikeistopopulistisen Popula-puolueen riveistä. Populan muukalaisvihan tielle joutuu Ritan tytärpuoli, Afrikasta adoptoitu teini-ikäinen Tuulia.
Romaani pakottaa lukijan katsomaan öykkäröivää portsaria, vaipoissa makaavaa vanhusta, ihonväriltään erottuvaa teinityttöä ja vallanhimoista populistipoliitikkoa – ja näkemään ihmisen.

Pirjo Hassinen (s. 1957) on omaa luokkaansa ihmisten välisten voima- ja valtasuhteiden kuvaajana. Popula-romaanissa mestarilliseen ihmissuhdekuvaukseen nivoutuvat äärioikeistolainen ilmapiiri, muukalaisviha ja hyvinvointivaltion rapistuminen. (Otava)

*** Olenkohan joskus lukenut Pirjo Hassista. Luulisin, mutta koska en vuosiin pitänyt lukupäiväkirjaa, ei harmainta aavistusta, mikä kirja olisi voinut tulla kyseeseen. Pitää lukea lisää, koska tykästyin kyllä hänen tyyliinsä ainakin tämän kirjan perusteella.
Olihan taas erilainen kirjaehdokas.
Haasteellista tämä putkeen lukeminen, ja laitan ainakin osittain sen piikkiin, etten meinannut oikein oppia kirjan henkilöitä aluksi. Jotenkin Rita ja Pirjo ja Perttu ja Ville menivät sekaisin ja heidän keskinäiset suhteensa myös. Ei se kovin paljon haitannut ja saattoi tietty johtua siitäkin, etten alkuun saanut luetuksi kovinkaan pitkiä pätkiä.
Tarinana ihan mielenkiintoinen, vaikka Popula tuntuikin aika keksityltä (no sitähän se tietysti olikin :) ) nimitykseltä ja loppupuolen melko äärimmäinen välienselvittely tulikin ainakin itselleni jotenkin yllättävän rajuna. Ihan en täysin pysynyt sen suhteen kärryillä.

Nautin ihan hurjasti kirjan kielestä. On niin suuri ilo lukea hyvää suomen kieltä, oikein kirjoitettuna ja vielä ihan mahtavilla kielikuvilla höystettynä. Tai ei voi sanoa, että "höystettynä", koska kieli ei ole yhtään päälleliimatun tuntuista. Siihenkin välillä nykyään törmää, että hassut kielikuvat tuntuvat tärkeämmiltä kuin itse tarina. Tuntuu siltä, kuin kirjailija olisi keksinyt jonkun hienon kielikuvan, joka sitten täytyy väkisin ympätä kirjaan..
Juonikin oli sopivan ovela. Melko vähillä henkilöillä oli saatu hyvin kuvattua ilmiöitä ja ihmisiä. Ne kun menivät ristiin rastiin, osittain sattumien summanakin syntyi hienoja jännitteitä. Puhutteleva kirja, kyllä.

Tähtien antaminen vaikeutuu. Eikä se ole enää ollenkaan samoilla linjoilla kuin esim. viime vuonna. Skaala on laajentunut ylöspäin, joten aikaisempien arviointien tähdet eivät mitenkään enää ole oikein. Pitäisi ehkä jättää koko tähdet pois.

Olen lukenut myös Aino Havukaisen ja Sami Toivosen: Himaset - keijut ei juo kahvia. (Otava 2009)

Ollikainen, Aki: Nälkävuosi

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Siltala 2012

Luin 20.11.2012

Finlandiaehdokas 2012

***

Esikoiskirjailija Aki Ollikainen vie lukijansa keskelle suuria nälkävuosia, ajanjaksoon, jolloin kuoleman väri oli valkoinen ja se valkoinen levittäytyi kaikkialle. Ollikainen kertoo julman ja traagisen tarinansa koruttomasti mutta kauniisti, turhia paisuttelematta mutta sydämeenkäyvästi. Mataleena perheineen jää elämään pitkäksi aikaa lukijan mieleen. Finlandia-ehdokas. Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittaja.

Nälkä on se kissanpentu jonka Paju-Lauri pisti säkkiin ja hukutti avantoon. Se raapii pienillä kynsillään ja kynsäisyistä tulee vihlova kipu, sitten uusi raapaisu ja taas uusi, kunnes pentu uupuu ja putoaa säkin pohjalle ja painaa siellä raskaana, vetää säkkiä alas, kerää voimansa ja aloittaa uuden myllerryksen.

Näin ajattelee pieni Mataleena tarpoessaan uupuneena hyytävän lumituiskun keskellä, äitinsä jalanjälkiin askeleensa huolellisesti asettaen. Ympärillä aukeaa vain lohdutonta kurjuutta, mielessä kangastelee kullanhohtoinen, yltäkylläinen Pietari. Loputon talvi ja armoton nälkä ovat tehneet ihmisistä eläimiä toisilleen, vaelluksellaan Mataleena perheineen kohtaa todellisuuden, jollaista on vaikea enää nykypäivänä kuvitella.

Samaan aikaan toisaalla tuskailevat parempiosaiset Renqvistin veljekset omien elämänkysymystensä kanssa. Lääkäri-Teo pohtii ahdistuneena millainen jumala sallii näin suuren katastrofin kohdata ihmiskuntaa, senaattorin apulaiskamreeri Lars puolestaan hautaa omat epäilynsä luottamalla sokeasti esimiehensä päätöksiin ja toimiin. Kun Renqvistien ja nälkäisten vaeltajien tiet yhtyvät, inhimillisyys voittaa viimein kaiken kärsimyksen keskellä. ***

Tämänkin kirjan esittelyn luin Aamulehdestä ja varasin sen jälkeen kirjastosta. Kun sitten kuulin kirjan Finlandia-ehdokkuudesta, se oli jo matkalla minulle :).

Jos nyt ei olisi tuota Finlandia-ehdokkuutta, en varmaankaan olisi lukenut juuri tätä kirjaa heti Lundbergin Jään jälkeen.

Yritin pitää jonkun verran lukutaukoa Jään jälkeen, mutta kun nyt minulla on loputkin Finlandia-ehdokkaat odottamassa, ei ollut oikein aikaa. Ajattelin kokeilla omaa pientä varjoarviointia, vaikka menetänkin ehkä jotain lukukokemuksista kun kirjat on luettava näin peräkkäin.

Olisi ollut ihan mille tahansa kirjalle aika epäreilua tulla luetuksi tuon Jään jälkeen, niin vaikuttunut siitä olin. Suorastaan ikävöin kirjan henkilöitä ja taidan vieläkin tehdä vähän surutyötä...

Ei sille voi siis mitään, että vertailua syntyi. Tämä kirja on kylläkin aivan erityyppinen. Lundbergin kirjassa tykkäsin kuvaavuudesta ja saumattoman tuntuisesta ns. sivuaiheiden käsittelystä. Tässä taas puhuttelevaa oli kirjan karuus, pelkistetty ilmaisu, joka tietysti sopikin aiheeseen hyvin.

Tässä kirjassa tapahtumat alkavat heti, kirjan henkilöihin ei siis ehdi tulla vielä mitään henkilökohtaista suhdetta, kun he jo alkavat nääntyä nälkään. Aloin silti pitää kirjasta, vaikkei se mikään ihan helppo luettava ollutkaan. Tapahtumilla ei mässäily, mutta tarina oli hyvin kuvattu, vaikka se olikin hyvin karua ja pelkistettyä. Ja loppu oli kyllä yliveto-ovela.
Kyllä minä tätäkin suosittelen! ....

Lundberg, Ulla-Lena: Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää
Suom. Leena Vallisaari
Is, 2012

Teos 2012

Luin 15.11.2012

Ilahduin tosi paljon, kun muistaakseni Aamulehdestä luin tästä kirjasta. Onnistuin saamaan sen kirjastosta melkein saman tien ja ryhdyin lukemaan. Tunsin ihan heti suurta kiinnostusta kirjaa kohtaa, sillä kirjoittaja on kotoisin Ahvenanmaalta, Kökarista ja kirjan tapahtumat sijoittuvat sinne suunnalle saaristoon, pieneen Luotojen seurakuntaan.


Vietämme itse joka kesä 2 viikkoa Ahvenanmaalla, olen siellä viettänyt lomia lapsuudesta asti, siitä seuraa erinomainen lukkarinrakkaus tuota saaristoa kohtaan.
Teimme lisäksi juuri viime kesän kahden viikon Ahvenanmaan lomalta muutaman tunnin retken Sottungaan, Suomen pienimmälle paikkakunnalle. En millään voinut välttyä melkoisen vahvalta mielikuvalta siitä, että kirjan tapahtumapaikat sijoittuvat hyvinkin Sottungan näköiselle seudulle.

Nuori pappi Petter Kummel saapuu perheineen saaristoseurakuntaan papiksi. Eletään sotien jälkeistä aikaa.

Kirja on kertomus papinperheen elämästä, mutta niin paljon muutakin. Mitä kaikkia aiheita siihen sisältyykään.

Yksi parhaista mittareista hyville lukukokemuksille on vahva viipymisen tarve. Siis se, että samaan aikaan olisin halunnut lukea tarinaa eteenpäin ja samalla halusin jarrutella, koska minua harmitti jo etukäteen se, että kirja loppuisi.

Lopulta en malttanut odotella, vaan luin kirjan eilen loppuun. Se oli todella vaikuttava. Tämä on kerta kaikkiaan koskettava ja upea kirja, mutta en tietenkään halua paljastaa juonenkäänteitä. Itse ainakin arvostan sitä, etten tiennyt mitään ja sain/jouduin kohtaamaan lopun ilman etukäteistietoja.


Kirjan henkilöistä itselleni nousi vahvasti esille hänen vaimonsa Mona, johon ainakin itse kovasti samastuin. Monan keino selviytyä karusta ja väliin yksinäisestäkin elämästä on tiukka kuri ja toimeen tarttuminen. Hänen elämänsä pohjana on luja työnteko ja rakkaus puolisoonsa.

Loppuratkaisussa jäi kovasti mieleen pienet tyttäret Sanna ja Lillus. Mitä heidän elämäänsä voi kuulua myöhemmin..

Mielenkiintoinen sivuääni on myös postimies Antonilla, joka on hyvin tietoinen siitä, mitä merellä tapahtuu ihmisymmärryksen yläpuolella - tai ehkäpä sen ympärillä.

Jännittävä asia oli se, että minulla oli vielä tämä kirja kesken, kun tämän vuoden Finlandia-ehdokkaat julkistettiin. Tämä kirja on yksi ehdokkaista ja tällä hetkellä oma suosikkini ehdottomasti.

Tosin muista ehdokkaista olen lukenut vasta Riikka Ala-Harjan Maihinnousun. Aki Ollikaisen Nälkävuoden ehdin juuri alkuviikosta lainata kirjastosta ja muutkin olen jo varannut. Saisikohan kaikki luettua ennen kuin voittaja julkaistaan. Senhän valitsee tänä vuonna presidentti Tarja Halonen.

Harden, Blaine: Leiri 14

Blaine Harden: Leiri 14

Gummerus 2012

Luin 8.10.2012


Taas kerran onni matkassa kirjastossa. Näin viime viikolla jonain aamuna Aamulehdessä maininnan tästä kirjasta. Kun poikkesin kirjastoon seuraavan kerran samana tai ehkä seuraavana päivänä, huomasin heti tämän kirjan kirjaston VIP-pöydällä. Ei siinä muu auttanut kuin napata kirja mukaan ja lukea se.
Aihepiiri alkaa olla jo kaamean tuttu, luimmehan Demickin Suljetun maan viime talvena.


Päähenkilö: vanki Shin.
Tapahtumapaikka ja -aika: Pohjois-Korea 2000-luvun alussa.

Tämä kirja siis kertoo Pohjois-Korean vankileirillä syntyneen Shinin tarinan. Shin ei tiennyt yli kahteenkymmeneen vuoteen mitään maailmasta piikkilanka-aitojen ulkopuolella. Hänelle rakkaus, ystävyys ja perhe olivat sanoja vailla merkitystä. Väkivalta, kidutus ja murhat sen sijaan olivat arkipäivää. Vaikka koko Shinin oma perhe oli myös leirillä, hekin olivat hänelle vain mahdollisia vaaratekijöitä, eivät turvaa tai rakkautta osoittavia lähimmäisiä.

Kun Shin sitten kuulee vankileirille vastikään tuodulta mieheltä oloista ulkomaailmassa, hän alkaa haaveilla ruuasta. Siitä, että voisi syödä joskus ihan oikeaa ruokaa ja vieläpä riittävästi. Sitten Shin pakenee ja ihmeellistä kyllä onnistuu pääsemään lopulta Kiinan kautta Etelä-Koreaan, vaikkei hänellä edes ole mitään suunnitelmaa asian suhteen. Pakotoverille käy huonommin.


Hyvä, että näitä kirjoja nyt kirjoitetaan. Mitä pitemmälle kirjaa lukee, sitä selvempi on kysymys: miksi tälle asialle ei tehdä mitään?

Toivottavasti jotain muutakin saadaan aikaan kuin kirjoja. Vaikka en kyllä tosiaankaan tiedä, mitä tilanteelle voisi - ja kuka.
Pohjois-Korean kammottava kansanmurha on jatkunut systemaattisesti jo niin pitkään ja sen ydinasease on pelottavaa ajateltavaa. Kansainvälinen avustustoimintakin tuntuu välillä menevän aivan vääriin käsiin. Toisaalta se on kuitenkin ilmeisesti jonkin verran vilkastuttanut maan "pienyrittäjyyttä" ja vilkastuneen kaupankäynnin seurauksena edes osa kansalaisista saattaa saada vähän helpotusta nälänhätään.
Kysymys kuuluu myös, miten ylipäätään vankileirien kokemuksilla, siellä siis syntyneenä ja kasvaneena, voi koskaan enää sopeutua mihinkään yhteiskuntaan. Tämä kirja kuvaa mielestäni erittäin hyvin myös ulkomaailmaan sopeutumisen vaikeutta. Vankeus ei ole kokonaan ohi vapaudessakaan.

--- ----

Pulkkinen, Riikka: Vieras

Riikka Pulkkinen: Vieras

Otava 2012

Luin -27.9.2012


Päähenkilö: Marja.
Tapahtumapaikka ja -aika: Nykyhetki ja Marjan teini-ikä (äidin kuolema), New York ja Oulu :).

Mulla kävi taas hyvä tuuri, nappasin tämän uutuuskirjan VIPpipöydältä. Aloin myös heti lukea kirjaa, en narahtanut siihen halpaan, että "luen sitten viikonloppuna" "kaikessa rauhassa". VIPpikirjoilla on tasan viikon laina-aika, siitä joskus aiheutuu hopun tunnetta, jos ei olekaan aikaa lukea kovin intensiivisesti.
Tykkäsin kirjasta hurjasti.

Paljastamatta juonta kirjoitan, siksi tämä nyt menee vähän raapimiseksi. Kirjassa on monta limittäistä tarinaa ja se kyllä toimii hyvin, vaikken aina sellaisesta tyylistä niin tykkääkään. Kaikki eri tarinat, Marian nykyhetki, sitä edeltänyt episodi pienen maahanmuuttajatytön kanssa ja oma elämäntilanne muutenkin, sekä takaumat Marian teini-iän anoreksiaan on hyvin kerrottu. Samalla kun tarinasta (tarinoista) haluaa kuulla lisää, ymmärtää, että tässä käsitellään nyt samalla syvällisemminkin asioita. Aika monia eri asioita, mutta ne nivoutuvat kyllä aika luontevasti yhteen. Ei tullut sellaista oloa, että miten ihmeessä tämä nyt tähän tarinaan oikein liittyykään.
Tai no ehkä Mélanien "surusta" välillä mietin, että mitenkös tämä nyt tähän liittyykään, mutta kyllähän sekin tuohon vierauden teemaan liittyi. Tästä teemasta onkin sitten varmaan moni minua viisaampi jo sanansa sanonut, mutta kannattaa kyllä lukea netistä löytyviä Riikka Pulkkisen omia kommentteja.

Hieno kirja, kiitos.

Hosseini, Khaled: Leijapoika

Khaled Hosseini: Leijapoika

Seven / Otava 2009
Luin 22.9.2012
Kirja isolla Koolla. Tykkään kyllä ihan hurjasti Hosseini kirjoista. Tarinat ovat uskomattomia, surullisia, jopa kammottavia, mutta silti kauniita. Vanhan hyvän ajan tarinankerrontaa, vaikka aihepiiri tuleekin nykyaikaan.
Tuhat loistavaa aurinkoa luin kesällä ja johtuneeko sitten siitä, että oli ensimmäinen Hosseinin kirja, jonka luin, se oli minusta vielä parempi.
Olenkohan jotenkin liian tiukkapipoinen, mutta mua alkaa tosi helposti häiritä kirjoissa aika pienetkin epäjohdonmukaisuudet.
Joskus teen varmaan vääryyttäkin kirjailijoille, koska ehkä olen vain jättänyt jonkun lauseen lukematta ja siksi en ihan niele jotain kohtausta. Tässä kirjassa vain loppupuolella ote hiukan oheni alun intensiivisestä juonenkuljetuksesta. Ehkä se oli Amirin isän kuolema - isähän oli niin vahvasti pojan elämässä läsnä vielä aikuisenakin, että ehkä hänen kuolemansa sitten jotenkin vei poikaakin mukanaan.

Kirja siis kertoo kahden eri"säätyisen" pojan (Amir ja Hassan) elämästä, jonka lapsuusvuodet he viettävät yhdessä Afganistanissa. Poikien elämä muuttuu eräänä leijapäivänä peruuttamattomasti, mutta toisistaan he eivät pääse irti koko elämänsä aikana.

Tarinan itsensä lisäksi kirja jätti miettimään oloja islamilaisissa maissa. On aika surullista lukea, miten luokkajako rotujen, kansojen ja uskontojen välillä on ollut jo kauan sitten vallalla. Jotenkin elämä kuitenkin sujui, mutta eihän se kovin oikeudenmukaista ollut.
Tulee vähän toivoton olo, miten tämänkaltaiseen maahan voisi koskaan tulla todellista rauhaa. Vuosikymmenien sodat ovat vain jättäneet liikaa kostettavaa, puolin ja toisin. Miksi, voi miksi ihmiset eivät voi elää sovussa ja rauhassa keskenään, vaan aina jonkun täytyy kiusata toisia. Ja kun toinen pääsee valtaan, sama kiusaaminen jatkuu, nyt vain toisin päin. Ja mitä pahemmin on ennen kiusattu ja kidutettu, sitä suurempi "oikeutus" on kiduttaa ja tappaa vielä enemmän. Lisäksi suuri osa kansalaisista on lähtenyt pakolaisiksi muualle, eivätkä enää ole samoja ihmisiä, vaikka palaisivatkin maahansa.

Tästä kirjasta olisi niin paljon kirjoitettavaa, ehkäpä jatkan vielä lisää.

Ala-Harja, Riikka: Maihinnousu

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu

Like Kustannus Oy 2012
Luettu ~ 13.9.2012

Kuvaus:
Maihinnousu on vimmainen ja puhutteleva romaani ranskalaisnaisesta, joka on menettämässä miehensä ja lapsensa yhtä aikaa.
41-vuotias Julie elää elämänsä raskainta vuotta Normandian maihinnousun maisemissa. Ensin pettää mies, sitten 8-vuotias Emma-tytär sairastuu syöpään.
Liittoutuneet loivat sillanpääaseman Normandiaan kahdessa kuukaudessa kesällä 1944. Julien ja hänen tyttärensä kamppailut eivät ole ohi hetkessä.
Kommentti:

1.11.2012, mietteitä, joita nyt vielä muistan.

Kirjassa oli kolme teemaa. Vahvimpana tietysti perheen lapsen vakava sairastuminen, joka osuu vanhempien suhteen kriisiin, tai paremminkin suhteen loppumiseen (= toinen teema).

Ikään kuin sivujuonteena kulkevat katkelmat 2. maailmansodan vaiheista. Päähenkilö on ammatiltaan turistiopas, joka kuljettaa monenlaisia turistiryhmiä 2. maailmansodan ajan muistomerkeille Ranskan rannikolle. Tämä on lopulta niin vahva osa kertomusta, ettei se oikeastaan sivujuonne olekaan.

Jonkin verran mieltäni askarrutti, miten tämä osa oikeastaan liittyi itse tarinaan, mutta ei se kokonaisuutta loppujen lopuksia häirinnytkään.

Tykkäsin kirjasta muuten kovasti, mutta minua häiritsi kovasti se, etten mitenkään pystynyt mieltämään päähenkilöä ranskalaisnaiseksi. Kuvittelin alusta lähtien hänen olevan joko suomalainen, Ranskaan muuttanut tai esim. saksalainen. Kun sitten minulle valkeni, että hän oli ranskalainen, juuri tuolta seudulta kotoisinkin, se ei tuntunut loppujen lopuksikaan uskottavalta. En ihan tarkkaan tiedä, mistä tämä "epäsopivuus" oikeastaan johtuikaan, jotenkin henkilökuvaus ei vain istunut - tai sitten minulta oli jäänyt jokin tätä asiaa selventävä seikka huomaamatta.

Aluksi podin myös pientä moraalista noloutta kirjan lukemisesta, olihan siitä noussut julkisuudessa kohu.
Kirjailijan sisaren perheessä tapahtui jokunen vuosi sitten juuri kuvattu lapsen sairastuminen leukemiaan ja perhe (jotka ovat sukulaisten ystäviä ja löyhästi tuttuja - itse asiassa juuri tuo leukemian sairastanut lapsi on käynytkin meillä) nosti kirjan ilmestyttyä kysymyksen, missä menee raja. Saako kirjailija käyttää läheistensä raskaita kokemuksia kirjansa tekemisessä.

Miten sitten tuollaista voisi rajata? Pitäisikö olla jokin aikaraja, kuinka monen vuoden päästä toisten elämän tapahtumia saa käyttää? Moni kirja olisi jäänyt kirjoittamatta, jos tällaisia rajoitteita olisi. Ei se vaan taida toimia.

Toisaalta olen niinkin skeptinen, että ajattelin tällaisen olevan lopulta aika hyvää (joskis toki kyseenalaista!) julkisuuskampanjaa.

Päällimmäisenä mieleeni jäi kirjan varsinaisesta aiheesta se, miten (avio)erot todella rikkovat perheitä. Miten yksin jääkään ihminen tuollaisessa tilanteessa. Oli sitten kysymys surusta tai lopulta koittaneesta ilosta; kun ei ole vierellä sitä ihmistä, joka ainoana maailmassa voi ymmärtää, miten pienet asiat ovat lopulta merkityksellisiä vaikkapa paranemisprosessissa.

Päädyin filosofeeraamaan muutenkin sitä, miten erot mielestäni suorastaan vieraannuttavat ihmisiä omasta elämästään. Menneisyydessä on asioita, joista ei haluta tai suorastaan voida puhua uusien ihmisten kanssa. Asiat ovat kipeitä, niistä saattaa tulla riitaa tai yksinkertaisesti ei enää ole olemassa sitä ihmistä, jonka kanssa muistella lapsen ensiaskeleita. - Ja iloita, kun lapsi paranee ja on taas oma villi itsensä. Mikä sääli.
Niin, taas enemmän tällaista tajunnanvirtaa kuin kovin korkealaatuista kirja-analyysiä :).

Bosco, Manuela: Ylitys

Manuela Bosco: Ylitys
Teos 2012
Luin - 26.8.2012
Kirjaston VIPpilaina
Muistan vielä itsekin lahjakkaan ja menstyvän yleisurheilija Manuela Boscon, joka katosi kuvioista.
Nyt hän on kirjoittanut urheilijaurastaan ja sen loppumisesta hyvin henkilökohtaisen kirjan.
" Minä olen isän guerrira, vahva tyttö."
Kaikki Manuelan elämässä ja urheilussa (koska urheilu on oikeastaan kaikki elämässä) - kulminoituu Boscon isäsuhteeseen. Isä on vahva italialaispersoona ja valmentaja, alansa guru, maailmanlaajuisesti. Mutta samalla hän on isä, joka intohimoisena valmentajana näkee tyttäriensä lahjakkuuden ja vaatii heiltä sitä myöten kaiken. Isän vaikutuksesta ei pääse irti, vaikka haluaisikin ja isän ammattitaito ja persoona tulee aina läpi. Kaunista, vaativaa, mutta myös surullista. Sillä kun isä sairastuu ja kuolee, ei elämällä tai ainakaan urheilulla ole enää oikein pohjaa.
Onneksi Bosco kuitenkin käsittääkseni on löytänyt onnen ja elämän ihan muualta. Varmaan oma vaikutuksensa ristiriitoihin on ollut kahden kulttuurin perheellä. Ollako suomalainen vai italialainen?
Tykkäsin kirjasta. Se oli hyvin suora ja silti kuitenkin jotenkin valikoiva mielestäni. Hyvällä tavalla, koska en oikein viihdy tirkistelylukijana. Jos kirjoittaja on liian avoin, tulee nolo olo. Tässä säilyi sentään jonkinlainen intimiteettisuoja, vaikka todella henkilökohtaisilla alueilla liikuttiinkin. Jonkin verran jäi mieleen kaihertamaan, miten ura olisi voinutkaan jatkua, jos myös henkiselle valmennukselle olisi annettu paremmin tilaa. Nykyään monilla urehilijoilla taitaa sitä henkistäkin valmennusta jo olla - varmaan syystäkin.
Oliko urheilijan ura alun perin väärä - oliko se Boscon oma vai isän valitsema. Suosittelen lukemaan.

Ahern, Cecelia: Lahja

Cecelia Ahern: Lahja
-- Gummerus 2009 --
-- Luin 13.8.2012 --
Kirja kertoo kiireessä elävästä irlantilaisesta liikemiehestä Lou Suffernista. Tyyppi on minuttiaikatauluttanut elämänsä ja lisäksi hän on koko ajan jo menossa seuraavaan paikkaan. Työ on tärkein. Vaikka miehellä on ihana vaimo ja suloiset pienet lapset, hän haluaa keskittyä ensisijaisesti etenemään työurallaan. Hinnalla millä hyvänsä. Ihmissuhteet ovat siis auttamattomasti toisella sijalla niin vaimon kuin muidenkin lähimpien suhteen.
Lou tapaa sattumalta työpaikkansa ovensuussa kerjäävän Gaben ja jonkin oudon tunteen vallassa päätyy hankkimaan Gabelle työpaikan yrityksensä postitusosastolta.
Alkaa tapahtua. Välillä en aina oikein tiennyt, missä mennään, mutta Gabella on joka tapauksessa Loulle lahja. Lou saa opetuksen, mutta suostuuko hän sitä oppimaan, kas siinä hyvä kysymys.
Tarina oli ehkä hiukkasen liian epäaito, vaikka sen opetus onkin erittäin tärkeä. Satunahan tämä on otettava, mutta ihan täysin en juoneen päässyt mukaan. Huippukirjassa henkilöt alkavat todella elää ja tuntua aidoilta, tässä nyt ei ihan niin onnistunut käymään.
Lisäksi kirjaili sortui lopussa vielä erikseen alleviivaamaan sanomaansa. Hyvä sinänsä, että sanoma kerrattiin, koska se jäi vähän sekavaksi. Mutta kyllä kunnon kirjailijan pitäisi osata se rivien välissä kertoa ilman loppulauseitakin, kun on jo 370 sivua kirjoittanut. Nih.
Alun "kalkkunaepisodin" liittämistä tarinaan en oikein ymmärrä. Jotenkin ihan outo erillinen tapahtuma - mutta kai se yritti alleviivata tätä tarinan opetuksellisuutta.
Njaa..

Hayden, Torey: Viattomat

Torey Hayden: Viattomat
Innocent Foxes

Otava 2012

Luin 5.4.2012

Torey Haydenin uusin kirja, tällä kertaa fiktiivinen tarina, ei siis varsinaisesti taida pohjautua Haydenin oppilaiden / asiakkaiden / potilaiden elämään. Asetelma oli mielenkiintoinen, sillä kirjassa tapahtuu 9-vuotiaan pojan sieppaus. Edellinen lukemani kirjahan kertoi tositarinan Natasha Kampuschin vuosista siepattuna.

Tarkoitus ei ole paljastaa kirjan juonta, mutta olihan tässä kyseessä aikamoinen umpikuja.
Lapsi, jota kukaan ei halua, joutuu siepatuksi, eikä häntä oikein kukaan kaipaa silloinkaan. Sieppaus sinänsä on hetken mielijohteesta tehty ja johtaa yhä syvemmälle sekasotkuun. Välillä oikeasti pelotti, että tämä tilanne ei voi raueta kenenkään kannalta hyvin, siksi yksioikoiseksi sieppaaja osoittautui. Päähuomion kirjassa saa kuitenkin siepatun pojan sekä sieppaajan puoliksi tahtomattaan mukaan joutuneen vaimon keskinäinen suhde.

Tarina jää mielestäni ehkä hieman kesken, etenkin pojan näyttelijäisän osalta. Tai siis se jää avoimeksi ihan tarkoituksellakin pojan osalta, mutta jälkeenpäin mietitytti, että mahtoiko kirjailija jotenkin unohtaa tarinan toisen juonikuvion.

Yhteinen teema Kampuschin kirjan kanssa oli se, miten siepattu (lapsi) lopulta turvautuu jopa sieppaajaansa. Tässä tapauksessa Dixie osoittautuu jopa ensimmäiseksi aikuiseksi pojan elämässä, joka on aidosti kiinnostunut pojasta ja on hänelle oikea huolehtiva - ja siksi myös rajoittava - aikuinen (lähimmäinen).

Nyt menee jo tuon edellisen kirjan arvioinniksi, pitää ehkä liittää tämä kohta sinnekin!

Mietin nimittäin jo Kampuschin kirjaa lukiessa, että Nataschan tilanne vastasi jollain tavalla esim. lapsivaimojen asemaa. Silloinkin nuori tyttö vastoin omaa tahtoaan joutuu alistumaan (vanhemman) miehen ja ylipäätään aikuisten määräys- ja jopa mielivaltaan. Ulospääsyä ei ole, pitää vain sopeutua kuten parhaiten tahtoo. Joissain kulttuureissa tämä on ihan "maan tapa", mutta voikohan sellaista silti kukaan hyväksyä. Länsimaissa lapsikin (?) tietää moisen toiminnan vääräksi ja siksi myös sopeutuminen on vaikeampaa.

.... jatkuu....

Tan, Amy: Ilon ja onnen tarinat

Amy Tan: Ilon ja onnen tarinat

WSOY 1991

Luin 29.1.2012

"Amerikassa minä saan tyttären joka on aivan kuin minä. Mutta siellä kukaan ei sano, että hänen arvonsa mitataan hänen miehensä röyhtäyksen äänekkyydellä. Siellä kukaan ei halveksi häntä, sillä minä pidän huolta että hän puhuu vain moitteetonta amerikanenglantia. Ja siellä hän on aina liian kylläinen nielläkseen surua."

Näin ajattelee yksi tämän kirjan neljästä kiinalaisnaisesta muuttaessaan sodan jälkeen Yhdysvaltoihin. Amerikassa kaikki neljä naista saavat tyttären, mutta tyttäret oppivat nielemään enemmän Coca-Colaa kuin surua ja kuuntelemaan mieluummin korvalappustereoitaan kuin äitejään. Syntynyt kuilu ei ole pelkästään sukupolvien vaan myös kulttuurien välillä; koko ikänsä Amerikassa eläneet tyttäret eivät pysty sisäistämään äitien kiinalaisia tapoja ja uskomuksia eivätkä äidit voi ymmärtää tytärten pyrkimyksiä itsenäiseen elämään.
Ilon ja onnen tarinoissa puheenvuoro on vuoronperään äideillä ja tyttärillä ja tapahtumat vaihtelevat menneen Kiinan ja nykypäivän Amerikan välillä. Erilliset kertomukset tukevat toisiaan ja rakentavat yhdessä ainutlaatuisen koskettavan romaanin äideistä ja tyttäristä kahden kulttuurin risteyksessä.
(Kirjan takakannen teksti.)


Siinä ne tärkeimmät. Monenlaisia oivalluksia koin lukiessa, siksi kirjasta jäi hyvä mieli, joskin surumielinen. Maailma avartuu ja tietysti monet kulttuuriset epäkohdat joutuvat päivänvaloon, jolloin niihin voidaan myös puuttua. Toisaalta on aika surullista, miten samankaltaisiksi kulttuurit tuntuvat muuttuvat Länsimaistumisen? / rahan vallan myötä. Eri kulttuurien ominaispiirteet huokailevat henkitoreissaan, mutta jääkö niistä mitään jäljelle?

Esim. sivulla 292 tiivistyy hyvin kirjan teema. Eräs tyttäristä harkitsee käyvänsä Kiinassa ja miettii, voiko hän sulautua sinne. Äiti kummastelee:
"Kuinka hän voi kuvitella sulautuvansa? Vain hänen ihonsa ja hiuksensa ovat kiinalaiset. Sisältä - hän on kokonaan Amerikassa tehty.
On minun syyni, että hän on sellainen. Halusin lasteni saavan parhaan yhdistelmän: amerikkalaiset olosuhteet ja kiinalaisen luonteen. Mistä minä tiesin etteivät ne sovi yhteen?

Yhteisymmärrystäkin löytyy sentään, mutta hieman haikea olo kirjasta jäi.

Mustonen, Enni: Jääleinikki

Enni Mustonen: Jääleinikki

Otava 2011, luin 1.1.2012.

Jatkoa kirjaan Lapinvuokko, trilogian toinen osa.


Hyvin alkoi uusi vuosi, uusi kirja kannesta kanteen. Jääleinikki kertoo Eliisasta, edellisen osan päähenkilön tyttärestä. Eliisa etsii sukujuuriensa salaisuutta 60-luvun Saksassa. Mielenkiintoinen jatko, vaikka olin varautunut siihen, ettei tämä osa olisi yhtä hyvä kuin edellinen.
Oli kyllä varsin uskottavasti kerrottu, miten sairaanhoitajaksi valmistunut Eliisa lähtee töihin Saksaan.
Ei tämä nyt tietysti mitenkäöän erityisen syvällinen kirja ollut, mutta viihdekirjaksi oikein hyvä.

Oli niin ihanaa lukea kerrankin koko kirja alusta loppuun yhden päivän aikana!