sunnuntai 31. toukokuuta 2020

Kähkönen, Sirpa: Rautayöt

Sirpa Kähkönen: Rautayöt
Otava, 2002
Luin ~ 30.05.2020



Kuvaus: (kustantajan)

"Oli tulossa kirkas päivä huomiseksi. Lentosää. Se ajatus istui tiukassa, se välähti mieleen vaikka rauha oli jo tullut. Anna silitti lapsensa päätä. Rauha, mukamas."
Kuopiolaisen pihapiirin ihmiskohtaloissa kuvastuvat vuoden 1940 kuuman kesän tapahtumat. Talvisota on tuoreessa muistissa ja uudesta sodasta huhutaan. Anna on kaksosvauvojen äitinä sidottu kotiin, vaikka apuna onkin käly Hilda. Aviomies Lassi ei tahdo kestää sotamuistojaan, eikä hänestä ole perheen elättäjäksi. Lapset on silti ruokittava joka päivä, vanhasta anopista huolehdittava. Osuusliikkeen ravintolan tarjoilijatar Helvi tuo Annan elämään uusia tuulia. Mutta onko hänellä vaihtoehtoja?
Sirpa Kähkönen kertoo lämpimästi, tarkasti ja myötäeläen historian suurista käänteistä sellaisina kuin ne näkyvät pienten ihmisten kuvastimessa. "Sujuva kieli, tärkeä historiallinen aihe, kyky herättää suuria tunteita... Kellään ei pitäisi olla valittamista!" - Demari kirjoitti Kähkösen romaanista Mustat morsiamet.


Kommentti:

Sujuvasti jatkui Annan tarina. Tässä oli murretta vähän vähemmän kuin edellisessä osassa, mutta ripaus siellä täällä kuitenkin.
Tämä kirja on siis jatkoa Kähkösen Mustat morisamet -kirjalle ja toinen osa hänen Kuopio-sarjassaan.
Taitavasti ja jälleen hyvin lempeästi on tässä kerrottu naisen arjesta pienten lasten äitinä ja sukuun naituna miniänä.
Miten monenlaisia ajatuksia siinä arjen pyörityksessä äidillä onkaan. Miten tuntuu, että se oma itse hukkuu kaikkien niiden roolien alle, joita äitinä, kälynä, miniänä, vaimona toteutat. Ja toisaalta se suuri rakkaus lapsia kohtaan, vaikka juuri ne imeväiset imevät (siltä joskus tuntuu) sinusta kaiken muunkin kuin maidon.
Kirjaaa lukiessa sitä ei edes ajatellut, mutta näin jälkikäteen ei voi olla ihailematta sitä luontevuutta, millä Kähkönen kuvaa aika syviäkin tuntoja, vaikka näennäisesti kuvaileekin "vain sitä tavallista arkipäivää".
Miiten ajattomia nuo tuntemukset ovatkaan.

(280 sivua.)

torstai 28. toukokuuta 2020

Kähkönen, Sirpa: Mustat morsiamet

Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet
Otava, 1998
Luin ~ 27.5.2020



Kuvaus:

Anna muuttaa maalta suureen ja kiehtovaan Kuopion kaupunkiin töihin ja suunnittelee itselleen tyytyväistä pientä elämää. Rakastuminen ja avioliitto tummasilmäisen Lassin kanssa siirtävät hänet kuitenkin outoon, hallitsemattomaan maailmaan.
Mustat morsiamet on ensimmäinen, itsenäinen osa Sirpa Kähkösen kiitetyssä Kuopio-romaanisarjassa.


Kirjasta on hyvä esittely täällä.

Kommentti:

En ole aiemmin lukenut Sirpa Kähköstä, mutta tämä Kuopio-sarja on ollut tiedossa ja arvelin sen sopivan ns. kesälukemiseksi. Yhtäkkiä tajusin, että nythän tässä on kesä käsillä (olen koko toukokuun ollutkin jo kesälomalla), joten olisiko aika aloitella, kun kirjastoonkin taas pääsi tekemään ja hakemaan varauksia.
Tästä minä tykkään. Pienen ihmisen tarina jotenkin ystävällisesti kerrottuna, mielenkiintoista ajankuvaa 20- ja 30-luvun Suomesta vielä kaupan päälle.
Murteen käyttäminen sopivassa määrin tuo oman mukavan särmänsä ja toisaalta myös lempeytensä kerrontaan. On lauseita, jotka eivät kerta kaikkiaan kuulosta samalta kirjakielellä. Murre on aivan mahtava tehokeino, kun sitä osaa käyttää!!
Vaikka olen suunnitellut tämän sarjan lukemista jo jonkin aikaa, ei oikeastaan haittaa, että alan lukea tätä sarjaa vasta nyt. Eipä ainakaan tarvitse odotella sarjan seuraavaa osaa pitkiä aikoja.

(288 sivua?)

maanantai 25. toukokuuta 2020

Klingberg, Eeva: Syvän maan juuret

Eeva Klingberg: Syvän maan juuret
Gummerus, 2020
Luin ~ 24.5.2020



Kuvaus: (kustantajan)

Kirjoittamisen kanssa kamppaileva newyorkilaiskirjailija Ernest Gray palaa isänsä kuoleman jälkeen synnyinseudulleen Alabamaan. Paahteisen auringon alla pienen kaupungin pinnan alle lakaistut salaisuudet palaavat vainoamaan hänen mieltään. Mitä kaupungissa tapahtui neljä vuosikymmentä sitten? Mihin päättyivät nuoruuden viattomuuden päivät?
Syvän maan juuret vie lukijan menneiden vuosikymmenten Yhdysvaltoihin. Se on kertomus kirjailijasta, joka etsii suurta tarinaa, ja perheestä, jota valheet pitävät kasassa. Romaani, jonka lukemista ei voi lopettaa kesken.
Hyvä esittely täällä:
https://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/syvan-maan-juuret/

Kommentti:

Kirjassa on kaksi aikatasoa. Lukujaksot ovat aika lyhyitä ja tämä hyppely häiritsi omaa lukemista. Olen niitä lukijoita, jotka eivät vaan tykkää aikatasoissa pomppimisesta, joten eihän se kirjailijan vika ole. (Tosin juuri edellisessä lukemassani kirjassa tämä toimi!)
Tuntui, ettei ehtinyt kunnolla tutustua kirjan henkilöihin, kun taas hypättiin toiseen aikaan. Menin myöskin henkilöissä välissä sekaisin enkä lopulta jaksanut kauheasti painaa niitä mieleenkään. Olisi pitänyt suorastaan tehdä muistiinpanoja.
Ymmärrän toki kirjailijan ratkaisun, näin saatiin tarinaa vähä vähältä avattua ja olihan se jännittävää, kun aina uusia kuvioita paljastui tapahtumista ja ihmisistä.
Kirja myös käsitteli tärkeitä, isojakin asioita, mutta jotenkin en tästä mitään kovin uutta sanottavaa löytänyt. Harper Leen "Kuin surmaisin satakielen" tuli vahvimmin mieleen.

Omaa lukukokemustani latistivat melko yllättävät kirjoitusvirheet. Tiedän toki olevani niistä liiankin tarkka.
Jotenkin minulle jäi vaikutelma, että kirjassa oli valtavasti aineksia ja juoni ja sen paljastukset oli hiottu niin taitavasti, että tulos jäi vähän liiankin puhtaaksi.
Lopulta kaikkein hämmentävintä oli ehkä se, miten aikoinaan tapahtuneita murhia selvittävän päähenkilön oma osuus menneisyydessä ohitettiin lopulta aika kevyesti.
Tätä voisi käsitellä vähän lisääkin, mutta en halua tehdä taaskaan juonipaljastuksia, koska sellaiset kyllä vesittäisivät kirjan idean aika pahasti.
Jos en olisi jo lukenut tämäntyyppisiä kirjoja jo monia aiemmin, olisin ollut ehkä vaikuttuneempi.
(Edit. muokkasin kommenttiosiota vähäsen 28.5.-20)

(472 sivua.)

sunnuntai 17. toukokuuta 2020

Lähteenmäki, Laura: Sitten alkoi sade

Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade
WSOY, 2020
Luin ~ 17.5.2020



Kuvaus: (kustantajan)


Olemme osallisia toistemme tarinoissa – halusimme tai emme.
Psykologisesti nerokas romaani perhesuhteista, ystävyydestä ja luopumisesta.
Terapeutti Paula kuuntelee asiakkaiden suruja, vaikka hänellä olisi jo omissaan tarpeeksi: puoliso on kuollut ja välit parhaaseen ystävään poikki. Eikä Paula ymmärrä tytärtään, joka erosi pitkästä, hyvästä liitostaan. Rakkaat katoavat ympäriltä.
Nuori nainen Ojo joutuu luopumaan paitsi perheestään myös kotimaastaan. Hän lähtee pitkälle, vaaralliselle matkalle ja päätyy espanjalaiseen turistikaupunkiin. Siellä hän tapaa ystävällisen, kalpean rouvan, joka ottaa hänet luokseen asumaan. Heillä molemmilla on menneisyys, josta on parempi vaieta.


Kommentti:

Uusi lempikirjailijani. Oivaltavaa ja mukaansatempaavaa tekstiä.
Teksti sujuu ja kertoo paljon ja mielenkiintoisesti. Myös se, mitä ei kerrota, kertoo jotakin. Mielenkiinto säilyy tarinassa koko ajan, vaikka kertoja vaihtuukin. Lukijana arvostan suuresti sitä, että kertojanvaihdokset ovat selkeitä. Joskus harmittaa se, miten kertojan ja tapahtumapaikan vaihdos katkaisee hyvän uppoutumisen, mutta tässä mielenkiinto todellakin säilyi koko ajan. Vaihdokset myös lisäsivät kiinnostusta siihen, milloin ja miten tarinat limittyvät toisiinsa. Lukijan annettiin toki arvata yhteys vähitellen, eikä se ollut liian osoittelevaa. (Toisinaan kömpelöt vihjaukset tuntuvat lukijan aliarvioimiselta, tässä viitteet pikemminkin vaikuttivat lukijan arvostamiselta.)
Pääkertojia ovat Paula ja Ojo, mutta kaikki kirjan naiset saavat oman huomionsa. Tarina on siis monikerroksisempi kuin miltä se päällepäin vaikuttaa. Hieno tarina!

(317 sivua.)

keskiviikko 13. toukokuuta 2020

Nousiainen, Lasse: Itärajatapaus

Lasse Nousiainen: Itärajatapaus
Aula & Co, 2019
Luin ~ 13.5.2020



Kuvaus: (takakansi)

Suomalaiset eivät todellakaan ole sukua keskenään.
Helsinkiläisperhe lähtee automatkalle iloiseen Itä-Suomeen, jossa lämpenevät sekasaunat ja sukukaunat. Paikallisradio raikaa ja takapenkillä kommelluksia havainnoi Sami, joka näkee ja kuulee ihan kaiken, eikä ole itsekään aivan viaton.
Lasse Nousiaisen romaanissa itäsuomalainen naapuriviha ja sukukateus iskevät yhteen helsinkiläisen ulkokultaisuuden kanssa hulvattomalla tavalla.



Kommentti:

Ehkä vähän hitaasti käynnistyvä, mutta toisaalta myös mukavan leppoisa kuvaus tapahtumarikkaalta sukulaisvierailulta. Kertojan "henkilöllisyyden" paljastuminen oli tietysti kiva lisämauste. Itse tajusin jipon aika aikaisessa vaiheessa ja mietinkin, miten kirjan sytyttävyyteen mahtaa vaikuttaa se, miten ehkä vähän eri vaiheissa lukijalle kuvio paljastuu. Tykkäsin tästä kyllä.
(188 sivua.)

sunnuntai 10. toukokuuta 2020

Harris, Joanne: Pieni suklaapuoti

JOanne Harris: Pieni suklaapuoti
Chocolat, 1999
Suom. Arja Gothoni
Otava, Seven (pokkari), 2001
Luin ~ 10.5.2020

- KUVA -
(ei löytynyt vielä pokkarin kannessa ollutta kuvaa)

Kuvaus: (kustantajan)

Vianne Rocher on asettunut tyttärensä kanssa pieneen ranskalaiseen Lansquenetin kylään ja perustanut suloisen suklaapuodin aukiolle kirkkoa vastapäätä.
Käsintehdyt makeiset ja maailmaa nähneen naisen elämänilo saavat monet purkamaan sydäntään mieluummin kaakaokupin ääressä kuin kalseassa kirkossa. Mutta pääsiäisen pakanallinen suklaa-festivaali on kylän papille sentään liikaa!
Paastoava kirkonmies päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä.



Kommentti:

Tykkäsin kirjasta, vielä paljon enemmän kuin elokuvasta. Aikoinaan elokuva teki jo vaikutuksen ja katsottiin se viime talvena pitkästä aikaa uudestaan. Muistan, että keskusteltiin elokuvan jälkeen aika paljon sen nostamista aiheista.
No, kirjassahan on tietysti ihan omia taustoja ja tarinoita paljon laveammin, joten kyseessä on melkein kuin eri tarina.
Taidan jatkaa tarinan seuraavilla osilla, oli jotenkin tämän kevään fiilikseen sopivaa luettavaa.
Tänä keväänä olen ollut kauhean hidas lukija. Nytkin, kun olen lomalla ja lukuaikaa on aika runsaasti, lukeminen edistyy todella hitaasti. Mutta tämän kirjan kanssa se ei haitannut, tarina pysyi hyvin mielessä.
(413 sivua / pokkari)