keskiviikko 29. tammikuuta 2020

Rönkä, Antti ja Tamminen, Petri: Silloin tällöin onnellinen

Antti Rönkä ja Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen
Gummerus, 2020
Luin ~ 29.1.2020



Kuvaus: (kustantajan)

”Kyllä pojalla on oikeus vihata isäänsä. Ainakin viisikymmentä vuotta. Sen jälkeen voi ehkä hiukan armahtaa, mutta ei sen armon kanssa saa hosua.”
Isän ja pojan kirjeenvaihto alkaa, kun poika rohkaistuu antamaan romaanikäsikirjoituksensa kirjailijaisälle luettavaksi. Se, mitä poika on kirjoittanut, avaa keskustelun isän ja pojan suhteesta kaikkinensa – peloista, häpeästä ja hyväksytyksi tulemisen kaipuusta.
Silloin tällöin onnellinen on rohkea vuoropuhelu, joka arkailematta puntaroi, millainen on isä, millainen on poika ja millaisia asioita on heidän välissään. Viisas ja rehellinen keskustelu saa lukijan pohtimaan: Mitä jos sen kaiken pukisikin sanoiksi ja uskaltaisi?



Kommentti:

Huikea kirja.
Etukäteen pidin, pakko myöntää, vähän jopa tylsänä ideana sitä, että isän ja pojan kirjeenvaihdosta on tehty kirja! Pohtivat siis isäpoikasuhdettaan ja kirjoittamisen vaikeutta, no just!
Mutta sainpa yllättyä todella positiivisesti. Arvostan todella korkealle molempien kirjoittajien rohkeutta julkaista näin henkilökohtaista tekstiä.
Tämä kirja täydentää huikealla tavalla Antti Röngän omakohtaisen kirjan Jalat ilmassa.
Täällä arvio Jalat ilmassa-kirjasta.
Minä tosiaankin hihittelin lukiessani. Tässähän ei mitään erityisen hilpeitä aiheita käsitelty, mutta on aina suuri nautinto lukea herkullista ja tarkkanäköistä tekstiä.
Vuoropuhelun osapuolet täydentävät toisiaan ja toistensa tekstejä suorastaan hulvattomasti.
Vaan eihän olisi Antti Rönkä niin hyvä kirjailija, jos ei hänellä olisi lahjojen lisäksi juuri sitä taustaa, mikä hänellä perimiensä ominaisuuksien ja kasvatuksensa (siis se hiljainen mummo sekä neuroottisen pelokas ja ankara täydellisyyteen pyrkivä kirjailijaisä jne.) sekä lapsuuden ja nuoruuden kokemusten kautta on!
A.R. itsekin sanoo jotenkin niin, että jos kirjailijaksi tullakseen on täytynyt se tie kulkea, niin sitten on!
(tarkistan lainauksen, jos muistan, ennen kuin palautan kirjan kirjastoon, jotta seuraava pääsisi pian lukemaan tämän.)
Toivon, että saan lukea lisää Antti Rönkää taas pian, vaikka uusi kirja onkin tietysti uusien paniikkien paikka.
Toisaalta, yllättävän monessakin hommassa on ne omat paniikinpaikkansa.
Itsekin olen taas parin päivän päästä työpaikalla tiukassa paikassa - ja kieroutuneella tavalla tiedän siitä nauttivanikin. Ainakin jälkeenpäin.
(ps. tulipa muokattua tekstiä moneen kertaan, täytyy vielä huomenna lukea uudellee, nyt on vaan painuttava pehkuihin.)
(218 sivua.)

tiistai 28. tammikuuta 2020

Hiraide, Takashi: Kissavieras

Takashi Hiraide: Kissavieras
Japaninkiel. alkuteos Neko no Kyaku, 2001
Suom. Raisa Porrasmaa
Kustantamo Schildts & Söderströms, 2016
Luin ~ 28.1.2020



Kuvaus: (kustantajan)

Tokion laitamilla, pienessä talossa asuu kolmikymppinen pariskunta. He ovat kirjailijoita ja työskentelevät kotoa käsin. Eräänä päivänä heidän pihalleen tassuttelee kissa, vastaansanomattoman kiehtova olento, joka saa heidät kohottamaan katseensa kirjoituspöydästä. Kissa kyläilee seuraavanakin päivänä, ja sitä seuraavana ja sitä seuraavana. Eläin ilahduttaa, ja arki muuttuu uuden tuttavuuden myötä. Elämä tuntuu toiveikkaalta, sillä kissa tuo siihen uutta eloa: pariskunta kertoo päivittäin eläimen edesottamuksista toisilleen. Sitten tapahtuu jotain, joka muuttaa kaiken.
Kissavieras on kaunis ja viisas mutta eleetön romaani, joka saa katsomaan elämää uusin silmin. Se on ollut myyntimenestys Ranskassa, Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa, ja maailmanvalloitus jatkuu.


Kommentti:

Kirjasta tulee mieleen sellaisia sanoja kuin viehättävä, ilmava, jopa herkkä.
Jostain syystä luulin tämän kirjan kertovan Chibi-kissan edesottamuksista enemmänkin, ja niitä odotellessa en oikein päässyt kirjan tarinaan ja tunnelmaan kunnolla sisälle. Tämä kirja olisi ansainnut vähän rauhallisemman hetken lukea, mutta olin itse sellaisessa mielentilassa, etten vain voinut riittävästi laskeutua kirjan tunnelmiin ja antaa sille sen ansaitsemaa aikaa. Hieno kirja.

Hauska sattuma: tämä kirja mainittiin Minäpäivät -kirjassa, jonka luin vähän aikaa sitten.


(152 sivua.)

lauantai 25. tammikuuta 2020

Snellman, Anja: Paratiisin kartta

Anja Snellman: Paratiisin kartta
Seven, 2001
Ens. painos Otava, 1999
Luin ~ 25.1.2020



Kuvaus: (kustantajan)
Oletko jo hankkinut vastuuvakuutuksen? Kai olet varannut opettajanpöydän laatikkoon ensiapupakkauksen? Näin Raakelia evästettiin, kun hän kaksitoista vuotta sitten aloitti koulun kaikkien aikojen petomaisimman ekaluokan kanssa.
Villiminkkejä, niitä oppilaat muistuttavat vielä nytkin, abeina. Joitakuita heistä Raakel uskoo tavanneensa näinä vuosina enemmän kuin heidän vanhempansa. Mutta tuntevatko opettaja ja hänen luokkansa sittenkään toisiaan?
Raakel päättää kutsua luokan kotiinsa. Hän haluaa kertoa oppilailleen omasta historiastaan, rakkauksista, joita on salaillut yli kaksikymmentä vuotta.


Kommentti:

Olipa jännä lukea tällainen yhdenpäivänkirja.
Opettaja Raakel on kutsunut 12 vuotta opettamansa luokan kotiinsa vierailulle ennen koulun päättymistä. Odotellessaan oppilaiden saapumista hän kertaa yhteistä taivalta vuosien ajalta, mutta myös omaa elämäänsä sekä kuluneilta 12 vuodelta että sitä ennen.
Opettajan oma menneisyys ja elämä nivoutuu kyllä mielenkiintoisesti luokan kanssa vietettyyn aikaan, hän on esimerkiksi tuonut vuosien mittaan tekemiltään matkoilta aina jotain tuliaisia oppilaille, päämääränä yleensä jonkin tärkeäksi näkemänsä asian esilletuominen. Nuoruusvuosien vasemmistolaisajat kulkevat myös mukana itäblokkilaisten ystävien terveisinä aikojen ja ajanjaksojen takaakin.
Keskustelut ovat varmaan olleet antoisia ja kun sama luokka on ollut opetettavana (ja lukiovaiheessa ainakin valvottavana) noinkin pitkän ajan, hän on varmaan ollut lasten ja nuorten elämässä pysyvin aikuinen kautta elämän.
Eihän tällainen voi olla jättämättä jälkiä niin opettajaan kuin oppilaisiinkin. Oppilaiden puolelta asiaa ei tosin valoteta, sillä kyseessä on todellakin opettajan yksinpuhelu ja muistelu.
Itse ajattelen, että on sentään hyvä, että opettajat vaihtuvat. Mutta onhan tämä mielenkiintoinen ajatusleikki siitä, että sama opettaja ottaa vastaan harvahampaiset ekaluokkalaiset ja saattelee samat nuoret 12 vuoden jälkeen ylioppilaina maailmalle.
Monet asiat ovat toki viimeisinä 20 vuotena taas koulumaailmassa muuttuneet, mutta oli mielenkiintoista huomata, ettei kaikki kuitenkaan niin paljon ole muuttunut, kuin ensin luulisi.

(252 sivua.)

maanantai 20. tammikuuta 2020

Linna-Aho, Anna-Kaisa: Paperijoutsen

Anna-Kaisa Linna-Aho: Paperijoutsen
Otava, 2019
Luin ~ 20.1.2020



Kuvaus:

Herkkä ikä ja kaipaus sytyttävät tunteet roihuun, joka kärventää. Esikoisromaani pienen kylän ihmissuhteista jatkosodan aikaan.
Kokematon helsinkiläistyttö Lydia tulee pulaa pakoon sukulaisiin maalle kesällä -43. Täti Gunhild on Korpivuoren matriarkka, joka näkee kaiken. Hänen upseeripoikansa ovat sodassa, ja on tultava toimeen Annan, ei-toivotun morsiamen kanssa. Lydia saa Annan asuintoverikseen, ja tytöt ystävystyvät. Anna on hyvä työihminen, jonka kauneus avaa ovet kaikkialle paitsi Gunhildin sydämeen. Pian upseeripojat ystävineen pääsevät lomalle, ja eläväinen Anna järjestää Lydialle yllätyksen.
Nuoria naisia ja miehiä iässä, jossa sydämet särkyvät. Voiko omaa kohtaloaan paeta?



Kommentti:

Tykkään lukea sota-ajan kuvauksia, mutta tällä kertaa oli kirjan alkuvaiheessa jostain syystä vähän sellainen fiilis, että noinkohan mitään uutta siitä aiheesta on kerrottavana. Todellakin pääsin yllättymään, sillä kyllä tässä oli useitakin uusia näkökantoja.
Kirjassa kuvattiin kotirintaman kokemuksia ja rintamalta lomalle tulleiden tuntemuksia, ei niinkään rintamaoloja. Mutta kyllähän sota kosketti kaikkia suomalaisia, ja kokemuksia on niin monenlaisia.
Tykkäsin todella paljon kirjoitustyylistä, se oli selkeää ja kuvailevaa, nautittavaa - ja sitten vielä kaunista ja sopivalla tavalla lähes runollistakin, kun tilanteeseen sopi.
Henkilökuvaus oli jotenkin lämmintä, tykkään kun kirjan henkilöt tuodaan tällä tavalla lähelle ja läheisiksi. Kaikilla oli omat särönsä ja surunsa, kuten meillä ihmisillä - ja sota-aikana ja sen jälkeen erityisesti.
Ja sitten kirjan yllätykset. Wau! Enpä olisi arvannut!

(edit. muokkasin tekstiä vähäsen 25.1.)

(315 sivua.)

perjantai 17. tammikuuta 2020

Saha, Kristiina: Minäpäivät

Kristiina Saha: Minäpäivät
Otava, 2019
Luin ~ 17.1.2020



Kuvaus: (kustantajan)

Ärhäkästi pureva esikoisromaani repii kappaleiksi konsulttikielen, onnellisuusteollisuuden ja selfhelpin.
Hellevi on pikkupomo keskisuuressa ohjelmistosuunnitteluyrityksessä. Yyteet paukahtavat päälle. Hellevi antaa päivisin potkuja ja käy iltaisin hoitamassa äksyä sairasta äitiään. Kiitokseksi 20 palvelusvuodesta firma patistaa Hellevin muutosseminaariin.
Muutos vai häviö? Mitkä ovat vaihtoehdot? Rohkea ja suorasanainen Minäpäivät istuttaa lukijan sohvaan ja puhuu sydäntäsärkevästi jatkuvasta syyllisyydentunnosta ja yksinäisyydestä. Se kysyy, mikä on ihmisen mitta ja kuka sen täyttää.


Kommentti:

Kevyt, mutta aika naseva tarina, joka sopi hyvin kevennykseksi edellisten vakavampien kirjojen jälkeen. Olin kyllä melko pitkään vielä edellisen kirjan tunnelmissa.
Tykkään, kun ajankohtaisia asioita nostetaan näin esiin huumorin keinoin. Tykkäsin Hellevistä.

(255 sivua.)

lauantai 11. tammikuuta 2020

Schlink, Bernhard: Lukija

Bernhard Schlink: Lukija
Der Vorleser, 1995
Suom. Oili Suominen
WSOY, 1998
Luin ~ 11.1.2020



Kuvaus: (takakansi)

Reinin tasangolla nuori koulupoika jättää hyvästit lapsuudelle rakastumalla keski-ikäiseen, tuntemattomaan naiseen. Seksuaalisen himon lisäksi poikaa ja naista yhdistää lukeminen, mutta ei tavanomaisessa merkityksessä.
Kiihkeä rakkaustarina syvenee kuvaukseksi kokonaisen sukupolven traumasta. Kaipaus ja häpeä, hellyys ja vastuu ovat tämän surumielisen romaanin teemoja.
Älykkäästi pohdiskeleva teos on juoneltaan yllätyksellinen ja jännittävä.



Kommentti:

Pienestä koostaan huolimatta tämä kirja on niin "painava", että ei oikein tiedä, mitä sanoisi. Paljon pohdittavaa.
Olen nähnyt tämän elokuvan muutama vuosi sitten ja ajattelin katsoa sen uudelleen, perheen kanssa.
Halusin kuitenkin lukea kirjan ennen elokuvan katsomista, koska muistan elokuvan jälkeen miettineeni, mitähän kaikkea sellaista kirjassa kerrotaan, mikä elokuvassa teknisistä syistä ja rajaamisen pakottamana on jätetty pois.
Koska muistin tarinan pääkohtia riittävän hyvin, kirjan lukeminen kyllä taustoitti asioita todella paljon.
Mielestäni kirja on hyvä juuri siksi, että itse keskitysleirejä ei tällä kertaa kuvata. Niitä kirjoja ja elokuvia löytyy todella paljon, mutta toisaalta kirjan tapahtumien ajankohtana sellaisia ei paljonkaan (sattuneista syistä) ollut. Tämän kirjan julkaisun aikaankin kirjoja oli vielä paljon vähemmän kuin nykyään. Mielestäni on ymmärrettävää, että niin suurien tragedioiden sanoittaminen on vienyt oman aikansa. On täytynyt saada etäisyyttä asioihin, ennen kuin niistä on pystytty kirjoittamaan. Toki on surullista, että osa tarinoista on saattanut siksi jäädä kertomattakin.
Nyt huomio kiinnittyy varsinaisten keskitysleirikuvausten sijasta muihin asioihin.
Tässä kirjassa tulee esiin monta näkökulmaa, vaikka kertojana onkin koko ajan sama henkilö, nuori saksalaispoika. Keskitysleirin vartijan osuus, mutta myös keskitysleirivangin anteeksiantamattomuus mietityttivät myös elokuvaa katsoessa.
Spoilausvaroitus!! Nyt siis tulee juonipaljastuksia, koska muuten ei näitä teemoja pysty tässä avaamaan.
Kirjan kipeitä teemoja ovat syyllisyys, syyttömyys ja erilaiset häpeät.
Voi olla vaikea käsittää, miten syvää häpeää voi aiheuttaa vaikkapa luku- ja kirjoitustaidottomuus, joka ei edes ole henkilön omaa syytä.
Miten joutuu piileskelemään, vaihtamaan työpaikkaa ja asuinpaikkaa aina, kun asia uhkaa tulla ilmi. Ihminen ei voi ihmissuhteissakaan olla täysin avoin.
Mielestäni kirjailija tuntuu syvästi ymmärtävän tämän pohtiessaan, miten paljon voimia asian salaaminen vie eri tilanteissa ja miten kohtalokasta se lopulta on.
Ratkaisu, jonka hän tekee päättäessään olla kertomatta huomiostaan, on samalla kunnioitettava ja tietenkin raivostuttava. Sitä en meinaa voida hyväksyä, että hän ei ota asiaa edes puheeksi asianomaisen henkilön kanssa vaan päättää asiasta itse. Hänellä kuitenkin olisi ainoana voinut olla mahdollisuus paitsi kertoa asiasta, myös mahdollisesti vakuuttaa asianomainen siitä, onko asialla niin suuri merkitys kuin tämä uskoo - vai ei.

Lukija on hyvin surumielinen ja ajatuksia herättävä kirja. Jos en olisi nähnyt tätä elokuvana, olisi tarinassa myös ollut todella vahvoja yllätyksiä, nyt toki osasin niitä odottaa, mutta se toi vain syvyyttä tarinaan. Tämä on todella mieleenpainuva lukukokemus ja saa ajattelemaan asioista hieman eri kantilta. Siis loistava kirja, jota voi suositella lämpimästi!
Odotan jo kovasti keskusteluja, joita tämän elokuvan katsominen aikaansaa perheen kesken.
Tästä elokuvasta Kate Winslet on saanut pääosa-Oscarin. ***** (227 sivua.)

torstai 9. tammikuuta 2020

Marttinen, Annamari: Korsetti

Annamari Marttinen: Korsetti
Tammi, 2018
Luin ~ 9.1.2020



Kuvaus: (kustantajan)

Tarina miehestä, jonka sisällä asuu myös nainen.
Pauli on ihan tavallinen mies, joka etsii elämänsä naista. Miksei hän saisi itsekin haluta pukeutua naiseksi? Kaunis romaani transvestiitin elämästä.
Pauli suostuu tyttöystävänsä pelleilyyn, antaa pukea itsensä naiseksi. Lopputulos yllättää molemmat. Pauli katsoo peiliin ja näkee itsensä ensi kertaa sellaisena kuin todella on. Meijukin alkaa aavistaa, että leikistä on tullut liian totta. Mutta kestää vuosia, ennen kuin Pauli uskaltautuu olemaan oma itsensä muiden edessä.
Suomessa elää noin 50 000 transvestiittia. Millaista on elää heteroseksuaalina miehenä, kun syvällä sisimmässä on myös vahva ja elintilaa vaativa nainen? Uskalla avata Korsetti, niin tiedät.



Kommentti:

Suosittelen tätä kirjaa.
Kirjan lukeminen sai aikaan todella mielenkiintoisia keskusteluja aiheesta. Tämä olisi oikein hyvä lukupiirikirja.

(339 sivua.)

tiistai 7. tammikuuta 2020

Swärd, Anne: Vera

Anne Swärd: Vera
ruots. Vera, 2017
Suom. Jaana Nikula
Otava, 2018
Otavan kirjasto nro 266
Luin ~ 7.1.2020



Kuvaus: (kustantajan)

17-vuotias ranskalaistyttö Sandrine pakenee sodan kauhuja Ruotsiin 1945. Raskas salaisuus on sekoittaa hänen järkensä. Sandrine menee naimisiin yläluokkaisen lääkäri Ivan Cederin kanssa, ja korskeat häät vietetään saaristossa hyytävässä talvisäässä. Skandaali on valmis kun kureliiveihin nyöritetty morsian synnyttää hääyönä tyttären.
Kuka on lapsen isä? Vauvan siniset silmät herättävät Sandrinessa kauhua, ja hän kavahtaa tämän koskettamista. Hän elää ylellisessä tukholmalaishuoneistossa nukkevaimona, eikä voi paljastaa taustaansa kenellekään. Mutta Cederin tunnekylmän perheen muillakin jäsenillä on salaisuutensa. Pystyykö Sandrine lopulta voittamaan pelkonsa, kohtaamaan menneisyytensä?



Kommentti:

Vuoden ensimmäinen luettu kirja ja hyvä kirja olikin! Tämä kirja yllätti kyllä montakin kertaa.
Lomasta huolimatta lukemiseen meni aika paljon aikaa, johtuen osittain vuodenvaihteen muista aktiviteeteista, mutta kirjaa myös teki mieli lukea rauhassa.
Vaikka yllättäviä käänteitä tapahtui, ne eivät olleet mitenkään tekemällä tehtyjä, vaan sopivasti luontevan yllättäviä.
Taas kerran saa miettiä sitä, miten ihmisen elämän kulku ja käänteet voivat olla (ja usein ovatkin) todella pienestä kiinni.
Joko yhteiskunnassa tai koko maailmassa tapahtuu jotain, joka laittaa liikkeelle erilaisia, hyvinkin mullistavia tapahtumaketjuja. Tai jokin sattumus, jopa väärinkäsitys ihmisten välillä voi aiheuttaa reaktion, joka vaikuttaa veden renkaiden tavoin lukemattomiin ihmisiin peruuttamattomilla tavoilla.
Mielenkiintoinen kirja, kerrassaan!

(373 sivua.)