Liksom, Rosa: Väylä

Rosa Liksom: Väylä
Like Kustannus Oy, 2021
Luin ~ 27.1.2022

Kuvaus:

Rosa Liksomin odotettu romaani pienen kylän tytöstä ja Lapin sodasta.
Syyskuu 1944. Kymmenet tuhannet ihmiset hylkäävät kotinsa paetakseen Lapin sodan nimellä tunnetun hävityksen jaloista. Kaiken keskellä on kotitilansa karjaa kuljettava tyttö, jonka perheen sota on hajottanut.
Väylä on vangitseva romaani vaelluksesta, sotapakolaisleireistä ja joesta, joka kotinsa jättäneille merkitsi elämän ja kuoleman rajaa. Se on vuodenkierron mittainen kasvukertomus, tarina pienen kylän tytöstä ja poluiksi vaihtuvista teistä, luonnosta ja äidin etsimisestä.
Liksomin kerronta saa loankin loistamaan. ”Meitä kaikkia yhisti yksi asia, olima tien päälä ja kuljima kohti länttä.”


Kommentti:

Olipa melkoinen lukukokemus. Ensinnäkin käytetty murre, meänkieli. Sen rytmiin pääseminen ei ollut ihan helppoa, mutta toisaalta kirjaa tuli luettua rauhallisemmin ja jotenkin keskittyneemmin kuin yleensä.
Uusi näkökulma sota-aikaan, ja todellakin tärkeä sellainen. Kirja kertoo nuoren työt matkasta pienestä pohjoisen kylästä evakkoon rajan toiselle puolelle. Huolehdittavana on ensin perheen karja, sitten vielä äiti ja ennen aikojaan syntynyt heiveröinen pikkuveli. Naapuri auttaa pakolaismassaa kykynsä ja osaamisensa mukaan, helppoa ei ole kenelläkään. Lopulta sota loppuu ja palataan kotiin, joka ei kuitenkaan enää ole ennallaan - niin kuin ei ole tarinan päähenkilökään.

(266 sivua.)

Bertell, Ann-Luise: Oma maa

Ann-Luise Bertell: Oma maa
Heiman, 2020
Suom. Vappu Orlov
Tammi, 2021
Luin ~ 1.10.2021

Kuvaus:
Finlandia-ehdokkaan väkevä sukukronikka.
Taidokas sukuromaani Pohjanmaan lakeuksilta työntää juurensa syvälle Elofin elämään, joka viiltää kipeästi ja tuo onnen. Kaiken keskiössä on Elofin perimä kototila, josta suvun tarinat kurottavat sisällissodan ajasta aina 1980-luvulle saakka.
Isä kuolee keuhkotautiin Elofin ollessa vain kymmenvuotias, ja orvot veljekset joutuvat jättämään taakseen kototilan Kimon kylässä. Ylöspidon he saavat isovanhempiensa luota, mutta menetyksen myötä Elof on jo oppinut tuntemaan maailman painon. Kun vuodet rynnistävät eteenpäin, hän kasvaa mieheksi, joka on ylpeä perinteistä ja sukunsa kylvämästä maasta. Silti hän kipuilee oman olemassaolonsa kanssa. Vahvat juuret tuovat voimaa, mutta voivatko ne myös tukahduttaa ihmisen?
Lukijansa hurmannut Oma maa on ollut ehdolla Finlandia- ja Runeberg-palkinnon saajaksi.

Kommentti:

Kyllä, tykkäsin tarinasta ja kirjailijan kerronnasta. Vaikka samantapaisia tarinoita on paljon, kiinnostava tapa kertoa tekee henkilöt eläviksi ja antaa aina jotain uutta ajateltavaa.
(399 sivua.)

Vuori-Kemilä, Anne: Mustaa jäätä

 Anne Vuori-Kemilä: Mustaa jäätä

Karisto, 2020

Luin ~ 16.1.2021

Kuvaus:

Silloin kun kaikki oli vielä toisin, Gulffi heitteli humalaisia pillunvonkaajia paritalon yläkerran ikkunasta Siirin kimpusta ja pihan pojankoltiaiset tuijottivat suu auki. Paljon myöhemmin Gulffi istui ruumisauton ratissa, pikkupojista oli kasvanut aikamiehiä ja Siiristä tullut entistä hauraampi. Kunnes yksi noista entisistä pihan räkänokista löysi kerrostalon makuuhuoneesta kaksi epämääräistä hahmoa, raskastekoisempi lyyhistyneenä nojatuoliin, hennompi sikiöasennossa sängyllä päiväpeiton päällä.

Anne Vuori-Kemilän uusi romaani on dekkarimainen, synkkäsävyinen tarina kahdesta poikkeusihmisestä ja heidän ristiriitaisesta suhteestaan.

Kommentti: 

Jälleen uusi, mielenkiintoinen suomalainen kirjailija, tasokas sellainen. Oli mielenkiintoinen tarina, mahtavaa suomenkieltä, joka tietyllä vähäeleisyydellään toi jokaisen kertojan äänen sekä tapahtumien  aikakauden esiin. Hienoa! Olen herkkä nurisemaan, jos aikatasoissa ja kertojissa hyppiminen vie tarinaa sekavaksi, mutta tässä niin ei käynyt. siitä ehdottomasti lisäpisteitä. Kaikki kertojaratkaisut toimivat ja tukivat tarinaa.

Kirjan loppuratkaisun valmisteleva osuus venähti ehkä vähän pitkäksi. Kun lukija jo tiesi henkilöt ja lopputuloksen, heidän persooniaan ja suhteensa ristiriitaisuutta ei ehkä kovin paljon enää avattu lopussa. Siihen asti oli kyllä todella hienosti vähän kerrassaan annettu lukijalle lisätietoa ja vihjeitä henkilöistä ja heidän taustastaan. 

Todella hyvä kirja ja hienoa henkilöiden- ja ajankuvaa.

(297 sivua.)

Kinnunen, Tommi: Ei kertonut katuvansa

 Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa: vaellusromaani

WSOY, 2020

Luin ~ 17.9.2020

Kuvaus:

Alkukesällä 1945 viisi naista lähtee norjalaiselta vankileiriltä kotimatkalle läpi poltetun Lapin. Naiset eivät kysele toisiltaan, miksi lähtivät saksalaisten matkaan. Kaikki eivät ymmärrä sitä itsekään.

Toinen maailmansota on loppumassa, ja se mikä oli hyväksyttyä vielä eilen, on tänään muuttunut taas kielletyksi. Millaisilta poikkeusaikana tehdyt valinnat vaikuttavat rauhanajan valossa? Millaisia ovat hetket, joina peruuttamattomia päätöksiä tehdään? Millaista on palata takaisin tietäen, että kukaan ei halua ottaa vastaan?

Tommi Kinnusen odotetussa romaanissa ollaan keskellä avaraa erämaata, tien päällä, vapaana suljetuista huoneista, joissa oli tilaa vain miesten myrskyäville tunteille.

Ei kertonut katuvansa on vaikuttava romaani pelosta ja luopumisesta, mutta myös naurusta ja silloin tällöin tuikkivasta yhteenkuuluvuuden tunteesta.

Kommentti:

Mielenkiintoinen tarina ajasta, jolloin sota on juuri päättynyt ja nämä viisi Norjassa työssä ollutta naiset lähtevät kävellen halki poltetun Lapin. 

Kaikilla on oma tarinansa ennen sotaa, sodan aikana ja sodan jälkeen. Mikä heitä odottaa, ja minne he ovat palaamassa? 

Vai ovatko?

- P.s. Asia, joka ei liity kirjan sisältöön eikä tarinaan itseensä, mutta häiritsi etenkin alussa omaa lukukokemustani: kirjassa oli luvattoman paljon kirjoitus- ja ladontavirheitä! Toivon totisesti, että niitä siivottaisiin ennen kirjan seuraavaa painosta!

(351 sivua.)

Järvelä, Jari: Kosken kahta puolta

Jari Järvelä: Kosken kahta puolta

Tammi, 2018

Luin ~ 23.2.2019

Kuvaus:
Kaksi mummia – kaksi totuutta kansalaissodasta.
7-vuotiaan pojan kaksi kesäpäivää v. 1977, kahdessa mummilassa. Koski erottaa mummit toisistaan, mutta syvin juopa heidän välillään ovat muistot vuodesta 1918.
Mummit asuvat samassa kaupungissa, välissä on koski. Toisen perhe oli sisällissodassa punaisten puolella, toinen valkoisten. Mutta heidän lapsensa rakastuivat kuin Romeo ja Julia. Ja saivat pojan.
Toiseen mummilaan haetaan vesi kaivosta ja lämpö liiteristä. Leikkitoverina pihassa on Vilho-poika, joka vuonna 1918 sai reiän vatsaansa. Toisessa mummilassa on palkintopuutarha, katossa kristallikruunu ja seinällä Mannerheim. Poika elää kesäänsä kahdessa eri todellisuudessa ja kuulee mummeiltaan kaksi eri totuutta nuoresta Suomesta.

Kommentti:

Tärkeä kirja, tosi mielenkiintoinen (lapsen) näkökulma ja vielä oma kotipaikkakunta tapahtumapaikkana.
Odotin kirjalta paljon, ehkä liikaa.
Itselleni kirja jäi nimittäin etäiseksi ja kovin sekavaksi, en oikein missään vaiheessa päässyt kirjaan sisälle. Koska kirja ei oikein vetänyt, sitä tuli luettua pienissä paloissa ja imu jäi senkin takia saavuttamatta.
(200 sivua.)

Hotakainen, Kari: Henkireikä

Kari Hotakainen: Henkireikä

Siltala, 2015

Luin ~ 2.12.2015

Kuvaus:
Henkireikä on romaani rakkauden ja vihan töistä. Se on järkyttävän hauska ja kipeän traaginen romaani rikoksen anatomiasta, siitä mitä emme kenties tee, mutta jota suunnittelemme.

Rikosylikomisario liittyy sekakuoroon ja toivoo, että uusi harrastus vie ajatukset pois työasioista. Toisin käy. Sillä samassa kuorossa laulavat myös Suntio ja Parturikampaaja, joita riivaavat taloudellinen ahdinko ja rakkauden hiipuminen, ja joita siksi yhdistää synkkien salaisuuksien vyyhti.

Rikosylikomisario löytää tahtomattaan heidän kanssaan yhteisen sävelen, mutta se kulkee nuotin vieressä. Seurauksena on pyörre, joka vie järjen ja antaa tilalle tulen. Kuoro humisee, henki pihisee. Mitä tekee se, joka ei ole koskaan mitään tehnyt? Mistä muistetaan se, joka on aina itsensä unohtanut? Mitä tapahtuu kun ylittää rajan? Ja millaisiin vaatteisiin vainajat puetaan? Hypnoottinen ja kiihkeä romaani asettaa kysymyksiä, joihin ei ole vastausta ja vastaa kysymyksiin, joita ei yleensä kysytä.
Kari Hotakainen virittää lyyrisen proosansa ennennäkemättömille kierroksille, mutta vauhdissakin lause palvelee maailmaa, jota se kuvaa ja luo. Tämä kirja on kirjoitettu tilassa.

Kommentti:

Hotakaisen veijarityyli ei iske muhun ihan täysillä. Tykkään kyllä, mutta en näe suurta kirjallisuutta. Kuoron kuvaus vähäsen ontui, sekin vähän ehkä latisti lukukokemusta. Kuoromaailma aiheena sai kyllä ennakkoon suuret sympatiat, eli en ollut mielestäni mitenkään ennakkoluuloinen.
Sanailu oli hauskaa kyllä, sellaista kivaa pikkuoveluutta, josta tykkään. Pari yllätystäkin sinne loppuun oli varattuna, mutta ehkä mä luin kirjan liian pieninä paloina, joten nekään ei sitten kauheasti täräyttäneet.
Kiva kirja, mutta ei jääne mulle mieleen suurena lukukokemuksena.

Jaatinen, Heidi: Kaksi viatonta päivää

Heidi Jaatinen: Kaksi viatonta päivää
Gummerus, 2014
Luin ~ 27.12.2014

Kuvaus:

Kaksi päivää kaikki on hyvin. Entinen pomo lainaa Sistinjalle ja tämän perheelle mökkiään. Ilmassa on hyvää tuulta. Kalastellaan, syödään aamuauringossa perunoita ja tilliä suoraan kattilasta. Ake ei juo. Sistinja ei juo. Pullot pysyvät korkkaamattomina aitan rappusten pielessä, kirkkaan suora rivistö. Kaksi onnellista päivää. Sen jälkeen vielä kaksi, kolme. Sitten Sistinja ja Hertta-tyttö erotetaan. Seuraavat 300 päivää he viettävät kaukana toisistaan.

Sisse on kasvanut uneksien äidin maasta, jonne matkustetaan äidin tarakalla. Äitiä ei näy ja elämä pyryttää naamaan, mutta Sistinja oppii miten siitäkin selviää: on sullottava häpeä alimmaiseksi ja istuttava päälle. Tärkeimmät valinnat tekee sattuma. Tavattuaan Rennen Sistinja päättää tehdä lapsen, jonka kauneus sulattaa miehen sydämen kuin sokerin paistinpannulle. Hertta syntyy kotiin, jossa rauha on sukkahousun ohutta jäätä. Viltinpimeinä aamuina Sistinja tulee turpeaksi äidin rakkaudesta, aamun ensihenkosilla hän kaipaa tyttöään. Silti Hertta ei pysy hänen mielessään. Hertta haaveilee omenankukantuoksuisesta äidistä, mutta ei keksi, miltä tiskiltä sellainen tilataan.

Kaksi viatonta päivää kertoo äidistä ja tyttärestä ja elämänmittaisesta haasteesta päästäen lähelle, luottaa ja säilyä järjissään. Heidi Jaatisen pitelemätön kieli tavoittaa elämänkirjon eri sävyt: se kestää synkkien päivien painon ja vangitsee vauhkot hetket, joina samea päivä kirkastuu ja maailmanpyörästä vilkutetaan pilville ja naapureille.

Kommentti:
Tiivistämistä olisin kaivannut. Ajassa ja paikassa edestakaisin hyppiminen ja tekstin tyylin vaihtelu ei oikein ollut mun juttuni. Tuntui silti tärkeältä kahlata kirja läpi, mutta varsinaista vetoa tarinaan ei päässyt syntymään. Aihe sinänsä kiinnostaa paljonkin.

Mikko Rimminen: Nenäpäivä

Mikko Rimminen: Nenäpäivä


Luettu loppuun 18.2. 2011
Finlandia-voittaja v. 2010.

Olipas kummallisen vaikealukuinen kirja.
Aloitettiin tämän kirjan lukeminen yhdessä melkein heti Annan Kareninan jälkeen, mikä olisi kieltämättä haaste mille tahansa kirjalle. Ostin kirjan synttärilahjaksi O:lle, ettei tarvitsisi jonottaa kirjaston varausjonossa niin pitkään. Skeptisissä tunnelmissa lähdimme lukemaan, kun olin juuri jättänyt Alexandra Salmelan 27:n kesken.


----

Lainaus juonesta:

Nenäpäivä kertoo Hakaniemessä yksin asuvasta, ihmisrakkaasta Irmasta.

Paljon emme tiedä, mutta jollain tavalla Irman elämä on liikahtanut sijoiltaan. Ihmisseuran kaipuussaan hän ajautuu soittelemaan ovikelloja sekä omassa naapurustossaan että Keravalla, jonne hän sattumalta päätyy.

Koska ihmisten ovikelloja ei voi soitella ilman syytä, keksii Irma peitetarinaksi olevansa Talous
tutkimuksen kyselytutkija. Ikävä kyllä kysymykset ovat jokseenkin hämäriä ja tutkimusmenetelmät outoja ja selitykset hatarahkoja.

Viikkojen galluptöiden jälkeen alkavat jotkut keravalaiset epäillä Irman ammatillista aitoutta ja soittavat poliisille. Irma hätääntyy. Mitä ihmiset ajattelevat? Hän on sitä paitsi ehtinyt jo kovasti kiintyä haastateltaviinsa.

Irman on pakko palata paikalle, mutta kiinni jäämisen pelko alkaa käydä hetki hetkeltä aiheellisemmaksi.
-----

Tästä sitten kerronta vauhdittuu loppusekamelskaa kohden. Koko kummallinen sotku, josta lukijakaan ei aina oikein tiedä, mitä on tapahtunut, huipentuu Irman suoranaiseen paniikkiin. Hän joutuu lopulta aivan paniikkiin ja käyttäytyy yhtä aikaa totaalisen sekopäisesti ja jääräpäisen yksioikoisesti.

Kirja oli jotenkin välillä kummallisen vaikeaa luettavaa. Toisaalta kerronta etenee hauskojen (tekisi mieli sanoa, että välillä vähän tekohauskojenkin) sanankääntelyiden voimalla lupsakkaasti. Toisaalta hurjan pitkät lauseet uudissanoineen sekavoittavat lukijan ajatuksia. Pitäisi niin kovasti keskittyä kaikenmaailman jaaritteluun ja huokailuun, vaikka kiinnostaisi jo tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Kirjan teksti on siis yhtä aikaa nopealukuista, kevyehköä ja kuitenkin jotenkin liisterimäisen jarruttelevaa.
Lauseet pitenevät loppua kohti suorastaan sivujen mittaisiksi lausekasautumiksi. Näin ne kieltämättä kuvaavat samalla hyvin osuvasti Irman hengästynyttä paniikkia, mutta tekevät lukemisesta todella - no, haastavaa.
Yksityiskohtia kerronnassa oli todella riittämiin, etten sanoisi ylenpalttisesti. Oikeastaan siis jopa liikaakin. Joskus tuli tunne, että jokukin kappale oli kehitelty ihan sitä varten, että joku hauska kuvaus tai uussana mahtuisi siten paremmin mukaan. Toisaalta kerronta kuvasi kyllä tehokkaan yleishyökyvästi Irman ympäriinsä pälyilevää olomuotoa.

Alun luimme yhdessä, siis O. luki ja minä kuuntelin kudin kädessä. Lopuksi päätimme lukea kirjan loppuun erikseen sisälukuna, jotta voisimme kokeilla, olisiko kirja helpompilukuinen (parempi?) niin.
Ääneen luettuna, siis kuuntelijana jäi välillä sellainen olo, kuin teksti olisi sopinut paremmin keski-ikäisen, lupsakahkon hesalaismiekkosen suuhun. Ehkä tyyliin tottui tai sitten se sisälukiessa ei tunnu samalta, sillä loppuosassa teksti alkoi istua myös Irman suuhun paremmin. Hyvä niin.

Tykkäsin loppuratkaisusta, se täydensi tarinan kokonaiseksi ja sai tuntemaan, että kirja kannatti tosiaan lukea loppuun asti. Meinasi kyllä jäädä kesken. Vähän väkisin siis pakersin kirjan loppuun asti, mutta hyvä jälkimaku siitä jäi.
Kaikkea hyvää Irmalle.

Mietin kyllä lukiessani monestikin muita lukemiani Finlandia-ehdokkaita. Mun makuuni olivat (ainakin kirjan kesken ollessa) enemmän sekä Karkkipäivä että Totta, mutta onneksi minä en joudu (enkä saa) voittajaa valita. Enkä mä lopultakaan osais näistä yhtäkään nimetä parhaaksi.
Onneksi on monenlaisia hyviä kirjoja!

Alexandra Salmela: 27 (--)

Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan

Kun vuoden 2010 Finlandia-ehdokkaat julkistettiin, riensin varaamaan kiinnostavimman kuuloiset kirjat kirjastosta. Ehdin saada kirjan aika äkkiä, olin nääs aika nopea varaaja :D.

Kirja jäi kesken. En päässyt kirjan juoneen kunnolla mukaan, tai välillä pääsin, mutta sitten se taas pouksahti jonnekin muualle. En vain viitsinyt enää jatkaa ja sitä paitsi laina-aika loppui ja tälle kirjalle oli melkoinen jono varauksia.
Tajusin kyllä tarinan idean ja poukkoilunkin, mutta henkilöt ei vaan riittävästi alkaneet kiinnostaa. Pöh.
Eipä tästä muuta sanottavaa oikein ole, sillä keskeneräistä työtä (lukua) on paha arvostella.

Ennen mulla oli periaate, että luen kaikki aloitetut kirjat loppuun, vaikka vähän kursoorisestikin.
Mulla on nykyään lukuaikaa kuitenkin sen verran vähän, etten haaskaa sitä kirjoihin, jotka ei kiinnosta ja vie mukanaan.
En silti kovin hevin jätä kesken, kun uskon aika vahvasti siihen, että kai se juoni sieltä ennen pitkää urkenee, kun sitkeästi lukee.
Tämän kirjan tarina vaan lakkasi kiinnostamasta.
17.1.2011