Siltala, 2015
Luin ~ 2.12.2015
Kuvaus
Henkireikä on romaani rakkauden ja vihan töistä. Se on järkyttävän hauska ja kipeän traaginen romaani rikoksen anatomiasta, siitä mitä emme kenties tee, mutta jota suunnittelemme.
Rikosylikomisario liittyy sekakuoroon ja toivoo, että uusi harrastus vie ajatukset pois työasioista. Toisin käy. Sillä samassa kuorossa laulavat myös Suntio ja Parturikampaaja, joita riivaavat taloudellinen ahdinko ja rakkauden hiipuminen, ja joita siksi yhdistää synkkien salaisuuksien vyyhti.
Rikosylikomisario löytää tahtomattaan heidän kanssaan yhteisen sävelen, mutta se kulkee nuotin vieressä. Seurauksena on pyörre, joka vie järjen ja antaa tilalle tulen. Kuoro humisee, henki pihisee. Mitä tekee se, joka ei ole koskaan mitään tehnyt? Mistä muistetaan se, joka on aina itsensä unohtanut? Mitä tapahtuu kun ylittää rajan? Ja millaisiin vaatteisiin vainajat puetaan? Hypnoottinen ja kiihkeä romaani asettaa kysymyksiä, joihin ei ole vastausta ja vastaa kysymyksiin, joita ei yleensä kysytä.
Kari Hotakainen virittää lyyrisen proosansa ennennäkemättömille kierroksille, mutta vauhdissakin lause palvelee maailmaa, jota se kuvaa ja luo. Tämä kirja on kirjoitettu tilassa.
Kommentti
Hotakaisen veijarityyli ei iske muhun ihan täysillä. Tykkään kyllä, mutta en näe mitään suurta kirjallisuutta. Kuoron kuvaus vähäsen ontui, sekin vähän ehkä latisti lukukokemusta. Kuoromaailma aiheena sai kyllä ennakkoon suuret sympatiat, eli en ollut mielestäni mitenkään ennakkoluuloinen.
Sanailu oli hauskaa kyllä, sellaista kivaa pikkuoveluutta, josta tykkään. Pari yllätystäkin sinne loppuun oli varattuna, mutta ehkä mä luin kirjan liian pieninä paloina, joten nekään ei sitten kauheasti täräyttäneet.
Kiva kirja, mutta ei jääne mulle mieleen suurena lukukokemuksena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti