Rauhala, Pauliina: Taivaslaulu

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Gummerus, 2013
Luin ~ 14.11.2013

Kuvaus:

Taivaslaulu kertoo nuoren lestadiolaisparin, Viljan ja Aleksin, tarinan. Heti kun käsi löytää käden, Vilja ja Aleksi näkevät mielessään viiden litran riisipuurokattilan ja pirtinpöydän alta vilkkuvat seitsemänkymmentä varvasta.

9 vuotta ja 4 lasta myöhemmin, Vilja katselee, kun Otso-poika tanssii valkoiset kiharat hulmuten, ja yrittää muistaa, mikä oli se hetki, kun hänen kehostaan hävisi rytmi. Seuroissa naiset katsovat ensiksi vatsaan ja sitten silmiin. Saarnassa nainen kuvataan lintuemona, joka ei pääse pesän uumenista. Sitten tulee päivä, jolloin Aleksi ja Vilja istuvat käsi kädessä äitiyspolilla, ja kaikki muuttuu lopullisesti.

Taivaslaulussa konkreettiset yksityiskohdat avaavat lukijalle näkymän lestadiolaisyhteisön elämään. Suviseurat ovat hakkeentuoksua, keinuvia lautapenkkejä, pitsaa, punaista jaffaa ja Jumalan sanaa. Runollinen kieli kohottaa Taivaslaulun toiselle tasolle, yksityiskohdista rakentuu poikkeuksellisen kaunis kaunokirjallinen teos. Kuvat ihmisen sisimmälle löytyvät luonnosta: Väsyneen äidin nokasta kohoaa huuto, siipisulat kohisevat selässä, on avattava turvavyö, jotta ne mahtuvat kasvamaan.

Taivaslaulu on rakkausromaani, jonka tarina ja kuvat poikkeavat nykykirjallisuuden valtavirrasta. Teoksella on vahva eettinen sanoma. Se on viimeiseen asti elämän puolella.

Kommentti:

Kaunis kirja. Meinasin siirtää lukemisen myöhempään, mutta sainkin sen yllättävän nopeasti kirjastosta lainaksi. Kirja oli ehkä hieman kepeämpi kuin etukäteen oletin. Mutta keveys ei tehnyt siitä mitenkään kevyttä luettavaa, tyyli toimi kerronnassa todella hyvin. Tästä olisi voinut saada hyvinkin raskassoutuista luettavaa. Tykkäsin siitä, miten kiihkottomasti ja melkeinpä lempeästi kirjoittaja kohtelee aihetta, kuitenkaan mitenkään siloittelematta. Tausta on itsellekin tuttua pienen matkan päästä, siksi se kosketti erityisesti.

Vaikka kirjan aiheena ja viitekehyksenä on erityisesti lestadiolainen liike, Viljan kokeman totaalisen uupumisen ja ilottomuuden, melkeinpä toivottomuuden voi tuntea omakseen moni muukin nuori pari ja perhe.

Laulu- ym. lainaukset olivat sen verran tuttuja, että kirjaa oli todella helppo lukea. Barbileikit ehkä vähän hyppäsivät eri maailmaan, mutta jotenkin ymmärsin niiden pointtina olevan sen, miten jo lapset - todellakin! - imevät niin paljon asioita ympäriltään. Vaikkeivät sitä itsekään aina ymmärrä. Siksi monet asiat ovatkin meissä niin syvällä sitten aikuisina.

Kirjassa käsiteltiin onneksi myös lestadiolaisuuden hyviä puolia. Loppuratkaisu ei (onneksi) yllättänyt..

Kävimme katsomassa tämän teatteriesityksenä Tampereella.

Drakulic, Slavenka: Aivan kuin minua ei olisi

Slavenka Drakulic: Aivan kuin minua ei olisi
alkup. Kao da me nema
Suom. Seija Uusikoski
Otava 1999
Luin ~5.2.2013
"Kaunistelematon kertomus sodan raakuuden musertaman naisen valinnasta. S.:n tarina Balkanin sodan vankileiriltä antaa kielen sotien nimettömien naisten kokemuksille, ihmisarvon riistolle ja ruumiin häpäisylle. Mutta mistä uneksii lapsi, joka hamuaa maitoa S.:n rinnoilta? Vain S. voi päättää, määräävätkö senkin kohtalon isien julmuudet."
----- Mitäpä tällaisesta kirjasta voi sanoa. Ihminen voi olla toiselle niin paha.
Balkanin tilanne on kummallinen. Muistan vielä, että oli Jugoslavia. Ihmiset elivät yhdessä. Sitten naapurit olivatkin toistensa vihollisia. Raakuus oli käsittämätöntä. Mistä se kumpusi? Joku varmaan tietää, mutta silti.., miksi?!
Mielessä pyörii, miten tuollaista kokeneet ihmiset voivat koskaan unohtaa. Kumpikaan osapuoli. Monet eivät haluakaan unohtaa, tai jos haluavat, eivät silti voi. Monet ehkä näennäisesti unohtavat ja jatkavat elämäänsä, mutta mitä on kuitenkin rikki heidän sisällään. Epätietoisuus sukulaisista? Koskaan ei ehkä varmistu, minne lähimmätkin omaiset ovat päätyneet.
Keskuudessamme elää näiden tapahtumien jäljiltä rikkinäisiä ihmisiä. Mahtaa tämä meidän elämämme tuntua heistä joskus suorastaan kornilta. Mitä kaikkea he ovat kokeneet? Kertoisivatko he, jos joku kysyisi? Tahtoisivatko he palata? Voisivatko he palata? Onko siellä mitään, minne tai miksi palata? Kokonainen suuri alue, kansat, perinteet. Kaikki hajallaan ympäri maailmaa ja osa toisaalta palanneena, mutta entinen ei kuitenkaan koskaan enää palaa.
Tietysti kammottavinta tämän kirjan aihepiiriin liittyen on se, miten naisia (ihmisiä) nöyryytetään raiskaamalla. Mitä ovat ne lapset, jotka syntyvät raiskausten seurauksena? Millaisina he kasvavat? Olisiko parempi lapselle päästä aloittamaan "puhtaalta pöydältä", vaikkapa adoptoituna, mutta omasta perinnöstään ja kulttuuristaan poissa?
Kyllä, kirja herätti kysymyksiä. Mutta ei se silti ollut liian ahdistava, vaikka sitä etukäteen vähän pelkäsinkin.
Kirjailija käytti henkilöistä vain isoa alkukirjainta. Mielenkiintoinen, uskottavuutta vahvistava valinta mielestäni.

Ainoa, mitä voi toivoa, ettei koskaan syttyisi sotaa. Ja että ne loputkin lakkaisivat. Silti se tuntuu niin toivottomalta.

Lundberg, Ulla-Lena: Leo

Ulla-Lena Lundberg: Leo

Gummerus 1989
Luin ~ 9.1.2013

Kuvaus:
Kun 14-vuotias Erik Petter perii isältään raskaasti tappiollisen tilan, meri on hänen ainoa mahdollisuutensa. Ensimmäisen laivan mastot kohoavat kylänväen epäluuloista huolimatta, ja uudenkarhea alus lasketaan rohkeasti vesille. Vähitellen Erikistä kasvaa menestyvä laivanvarustaja, kylän mahtimies. Aluksista uljain on kuunari Leo, joka tuo vaurautta omistajalleen ja koko kylälle. Mutta menestyksestä joudutaan maksamaan kallis hinta, eivätkä kaikki merelle lähtijät koskaan palaa.

Elämä on ankaraa myös niille, jotka jäävät rannalle odottamaan kuunarien paluuta. Silti vaikeidenkin aikojen yli kantaa kyläläisten suunnaton elämänhalu ja toivo valoisasta tulevaisuudesta. Usko meren tuomaan vaurauteen on vahva. Maailma kuitenkin muuttuu merenkulkijoiden ympärillä, ja kuunarien loiston aika on lyhyt.

Kommenttini:
Ahvenanmaalaista merenkulkua 1800-luvun lopussa ja pikkuisen 1900-luvun puolellakin. Pieni Granbodan kyläyhteisö, pieniä taloja ja suuria merenkulkuasioita.
Kertojana Leander, joka kuvaa pienen kyläyhteisön tapahtumia, etenkin Erik Petter Simonsin osuutta.


Juohevaa kerrontaa, joka uppoaa meikäläiseen. Melkein kuulen sen ahvenanmaalaismurteen korvissani. Tykkään Lundbergin kirjoituksen poljennosta ja kuvailevuudesta. Hän kuvaa elävästi, ystävällisesti ja suorastaan hellästi henkilöitään, vaikkei jätä negatiivisiakaan puolia mainitsematta.

Sitaatti:
Kirjan lopussa kuvaus jo hyvin vanhasta Erik Petteristä: Ukon muisti lähtee omille teilleen ja vie mennessään päätökset ja teot, perheenjäsenet ja tuttavat. Nykyisin hän tapaa tielläkin vain vieraita ihmisiä, vieraat ihmiset ovat muuttaneet taloon, jota hän pitää omana kotinaan; vieras vanha eukko makaa hänen sängyssään. Navetassa ja tallissa on vieraat elukat tuttujen tilalla. ..
Samoin kuvaus nuoremman polven edustajan papintoimesta. Hauskaa, hekotuttavaa. Tai kuvaus hurjasta myrskystä laivalla. Olen jo ainakin kahdesti kertonut siitä ja innostun joka kerta itsekin, niin elävästi se oli kerrottu.
Kirjaan on kaksi itsenäistä jatko-osaa. Laitetaanpa lähiaikoina kirjastosta lainattavien listaan se seuraava :).

Smith, Deborah: Risteävien polkujen kahvila

Deborah Smith: Risteävien polkujen kahvila

Karisto 2007
The Crossroads Café
Luin 5.1.2013
Kevyempää lomalukemista.. .... Helppo lukukirja. Jouheva teksti, riittävän mielenkiintoiset henkilöhahmot, rakkautta ja romantiikkaa... Jossain vaiheessa tosin tuli tunne, että juonta oli vähän liikaakin venytetty, jotta saataisiin mahdollisimman paljon sivuja.
Kovin on traagiset tunnelmat: Toinen päähenkilö on menettänyt vaimonsa ja pienen poikansa WTC -tornien tuhossa ja syyttää vielä asiasta itseään. Mies haluaa kuolla, mutta ei ihan saa tehdyksi itsemurhaa. Juo sen sijaan itseään hengiltä pienessä maalaiskylässä jossain kaukana vuorien takana.
Toinen päähenkilö puolestaan on Hollywood-unelmaa elävä kaunotar, joka ei koskaan usko edes vanhenevansa. Kauniit kasvot ovat pääsylippu kaikkeen ihanaan. Kunnes tapahtuu onnettomuus ja nainen menettää kasvonsa ja kauneutensa tulipalossa.
Lopun voikin sitten lukija arvata, mutta toki kaikenlaisia koukeroita mahtuu matkalle.
Kuvassa mukana kylän väki, etunenässä pienen kahvilan emäntä, joka on Hollywood-kaunottarelle etäistä sukua ja haluaa pelastaa tämän eristyneisyydestä ja masennuksesta isoäidinaikaisten keksien ja ystävällisyyden avulla.

Tosiaankin vähän sellainen tarkoituksellinen pitkittämisen tunne tuli välillä mieleen, mutta koska joululomalla oli aikaa lukea vähän pitemmänkin kaavan mukaan, se ei kauheasti haitannut. Välillä myös mietin, että onko nykytyyli se, että mies ja nainen päätyvät ihan ensin sänkyyn ja alkavat vasta sitten seurustella. Tässäkin oli ties minkälaisia ongelmia olevinaan, mutta jokaöinen rakastelu jatkui silti melkein keskeytyksettä. Hmmmm...
Tekee kyllä mieli vilkaista, ovatko kirjailijan muut kirjat yhtä pitkiä....jaksaisikohan niitä lukea? Juoni sinänsä ihan ok.