Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Siltala 2012
Luin 20.11.2012
Finlandiaehdokas 2012
***
Esikoiskirjailija Aki Ollikainen vie lukijansa keskelle suuria nälkävuosia, ajanjaksoon, jolloin kuoleman väri oli valkoinen ja se valkoinen levittäytyi kaikkialle. Ollikainen kertoo julman ja traagisen tarinansa koruttomasti mutta kauniisti, turhia paisuttelematta mutta sydämeenkäyvästi. Mataleena perheineen jää elämään pitkäksi aikaa lukijan mieleen. Finlandia-ehdokas. Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittaja.
Nälkä on se kissanpentu jonka Paju-Lauri pisti säkkiin ja hukutti avantoon. Se raapii pienillä kynsillään ja kynsäisyistä tulee vihlova kipu, sitten uusi raapaisu ja taas uusi, kunnes pentu uupuu ja putoaa säkin pohjalle ja painaa siellä raskaana, vetää säkkiä alas, kerää voimansa ja aloittaa uuden myllerryksen.
Näin ajattelee pieni Mataleena tarpoessaan uupuneena hyytävän lumituiskun keskellä, äitinsä jalanjälkiin askeleensa huolellisesti asettaen. Ympärillä aukeaa vain lohdutonta kurjuutta, mielessä kangastelee kullanhohtoinen,
yltäkylläinen Pietari. Loputon talvi ja armoton nälkä ovat tehneet ihmisistä eläimiä toisilleen, vaelluksellaan Mataleena perheineen kohtaa todellisuuden, jollaista on vaikea enää nykypäivänä kuvitella.
Samaan aikaan toisaalla tuskailevat parempiosaiset Renqvistin veljekset omien elämänkysymystensä kanssa. Lääkäri-Teo pohtii ahdistuneena millainen jumala sallii näin suuren katastrofin kohdata ihmiskuntaa, senaattorin apulaiskamreeri Lars puolestaan hautaa omat epäilynsä luottamalla sokeasti esimiehensä päätöksiin ja toimiin. Kun Renqvistien ja nälkäisten vaeltajien tiet yhtyvät, inhimillisyys voittaa viimein kaiken kärsimyksen keskellä.
***
Tämänkin kirjan esittelyn luin Aamulehdestä ja varasin sen jälkeen kirjastosta. Kun sitten kuulin kirjan Finlandia-ehdokkuudesta, se oli jo matkalla minulle :).
Jos nyt ei olisi tuota Finlandia-ehdokkuutta, en varmaankaan olisi lukenut juuri tätä kirjaa heti Lundbergin Jään jälkeen.
Yritin pitää jonkun verran lukutaukoa Jään jälkeen, mutta kun nyt minulla on loputkin Finlandia-ehdokkaat odottamassa, ei ollut oikein aikaa. Ajattelin kokeilla omaa pientä varjoarviointia, vaikka menetänkin ehkä jotain lukukokemuksista kun kirjat on luettava näin peräkkäin.
Olisi ollut ihan mille tahansa kirjalle aika epäreilua tulla luetuksi tuon Jään jälkeen, niin vaikuttunut siitä olin. Suorastaan ikävöin kirjan henkilöitä ja taidan vieläkin tehdä vähän surutyötä...
Ei sille voi siis mitään, että vertailua syntyi. Tämä kirja on kylläkin aivan erityyppinen. Lundbergin kirjassa tykkäsin kuvaavuudesta ja saumattoman tuntuisesta ns. sivuaiheiden käsittelystä. Tässä taas puhuttelevaa oli kirjan karuus, pelkistetty ilmaisu, joka tietysti sopikin aiheeseen hyvin.
Tässä kirjassa tapahtumat alkavat heti, kirjan henkilöihin ei siis ehdi tulla vielä mitään henkilökohtaista suhdetta, kun he jo alkavat nääntyä nälkään. Aloin silti pitää kirjasta, vaikkei se mikään ihan helppo luettava ollutkaan. Tapahtumilla ei mässäily, mutta tarina oli hyvin kuvattu, vaikka se olikin hyvin karua ja pelkistettyä. Ja loppu oli kyllä yliveto-ovela.
Kyllä minä tätäkin suosittelen!
....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti