Gummerus Kustannus Oy, 2022
Luin ~ 26.4.2022
Kuvaus:
Koskettava romaani nuoresta evakosta ja raastavasta koti-ikävästä
HELMIKUU 1940. Parantajan opissa ollut Alli pakenee Sortavalasta pommituksia ja hiihtää Laatokan jään yli kotisaareen. Hänellä on mielessään kaksi toivetta: päästä pakoon sotaa ja jatkaa isän jalanjälkiä kalastajana äidin kiivaasta vastustuksesta huolimatta.
Sota ei kuitenkaan pienen ihmisen toiveita kuuntele. Kotitanhuvat luovutetaan Neuvostoliitolle, ja Allin on lähdettävä raskaalle evakkotaipaleelle kohti Seinäjokea. Siellä hän joutuu kohtaamaan isän sukulaisten armopalat, vieraat tavat ja työn sotasairaalassa.
Vain tyhjät rannat odottavat Karjalassa muuttolintuja. Voiko Laatokan meren tyrskyihin ja tuuliin tottunut kalastajantytär juurtua Pohjanmaan laveille pelloille? Entä mikä tekee kodin - rakkaus toiseen ihmiseen vai tutut maisemat?
Kommentti:
Todella koskettava tarina ja nyt jos koskaan ajankohtainen näkökulma. Millaista oli, kun rauhansopimus ja uusi raja muutti omat kotikulmat vieraan maan omaisuudeksi ja ihmiset joutuivat jättämään kotinsa ja muuttamaan toiselle puolelle Suomea, aivan erilaisiin maisemiin. Kaikilla vielä vastikään koettu sota ja sen tuomat murheet ja traumat lastinaan.
Juuri tällä hetkellä tämä tarina koskettaa erityisesti, kun sota riehuu Ukrainassa ja jälleen niin monet joutuvat jättämään kotinsa.
Koti on aina koti, ja vaikka olisi hyvätkin oltavat, vierauden tunne ei lähde helposti. Toiset toki sopeutuvat uusiin oloihin helpommin kuin toiset, ja siihen vaikuttavat niin monet eri asiat.
Evakkotarinan lisäksi kirja käsittelee hienosti, tarkkasilmäisesti myös muita asioita. Päähenkilön suhde äitiinsä ja äidin oma historia nousevat esiin. Miten paljon periytyykään sukupolvelta seuraaville. Kaikilla meillä on omat rikkinäisyytemme, joiden kanssa pitää yrittää selviytyä. Ja vaikka kuinka yrittäisi estää, osa omasta rikkinäisyydestä valuu eteenpäin.
Kirja oli hienolla tavalla sekä realistinen että runollinen.
Sitaattinosto s. 323: "Kun seisoo vuosikaudet kalliolla odottamassa soimavenettä, tuuli tuivertaa rintaan onkalon. Sellaiset onkalot vellovat yksinäisyyttä ja ikävää....
Monelle sellainen on liikaa. Se, mikä ihmisen sisällä virtaa, muuttuu lietteiseksi. Onkalo rinnassa alkaa valuttaa tyytymättömyyttä, liejuista seisahtanutta sameaa, eikä sellaisen valuessa iholla voi enää seistä paikoillaan. " Tämä kolahti.
(415 sivua.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti