Myllylahti Oy, 2021
Luin ~ 4.8.2023
Kuvaus:
Itkettävä ja naurattava romaani kasvavista pyykkivuorista, työelämän suhmuroinneista, toisen aikuisen kaipuusta ja äitiryhmän riemastuttavasta vertaishuumorista.
”Mä en jaksa enää projektipäälliköidä kaikkien elämää, omaani, Annin, työpaikan ja sunkin vielä kaupan tekijäisiksi. Jossain menee tämänkin projektipäällikön sietokyky.”
Kun elämä heittää tielle pari yllätyskäännettä, Titta Jokisalo huomaa pyörittävänsä yksin arkea, johon kuuluvat vanha rintamamiestalo, yksivuotias ikiliikkuja ja inspiroiva työ järjestökentällä. Kodin, työpaikan ja päiväkodin välillä juokseminen nostattaa stressikertoimia ja kasvattaa silmäpusseja. Samalla töissä rakentuu kuvio, joka koettelee Titan moraalin rajoja.
Mitä kaikkea voi katsoa läpi sormien vain siksi, että on lopulta päässyt unelmiensa työhön? Voiko ruuhkavuosista saada joskus vuosilomaa, ja onko lastenvaatteiden myyminen nettikirppiksellä mahdollista, jos ei halua tulla lopullisesti hulluksi? Kun toinen aikuinen ihminen haluaisi taas osaksi Titan arkea, on aika todeta, että elämä menee väistämättä eteenpäin - välillä jopa parempaan suuntaan.
Kuin tilauksesta on jatko-osa erinomaisen vastaanoton saaneille teoksille Mittoja ja tilaustöitä (2019) ja Itsepä tilasit (2020). Tarkkanäköisen työelämäkuvauksen lisäksi kirjat tarjoavat katsauksen 2020-luvun vanhemmuuteen, joka monelle ruuhkavuosissa kahlaajalle tarkoittaa kokopäivätyötä palkkatyön rinnalle.
Kommentti:
Kiitos näistä hersyvistä hetkistä tämän kirjan (ja sarjan) parissa. Kyllä tekee hyvää lukea välillä jotain tällaista.
Kevyttä, kyllä. Mutta kuitenkin ihan oikeita asioita ja taitavaa kuvausta nykyperheiden elämästä. Titta ja hänen perheensä tuli todella lähelle, vaikka omista pikkulapsiajoista onkin jo parikymmentä vuotta. Ja vaikka oma tilanne oli todella erilainen, koin suurta sympatiaa Tittaa kohtaan.
(314 sivua.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti