Kirjapaja, 2014
Luin ~ 28.2.2019
Kuvaus:
Jo pienenä tyttö ihmettelee, miksi olo on niin ulkopuolinen ja miksi hänestä tuntuu, ettei tiedä läheisistään kaikkea. Hän syö välillä tuhdisti, rukoilee kirkkoa vierastavasta perheestään huolimatta, ihastuu saavuttamattomaan poikaan. Kun elämä kolhii rankasti, miten siihen voi suhtautua? Masentumalla, addiktoitumalla ruokaan tai juoksemiseen, ripustautumalla milloin mihinkin tai kehenkin. Tai hankkimalla lentolupakirjan. Nuori nainen myös opiskelee papiksi, mutta miten 2000-luvun kirkko suhtautuu lampaisiinsa?
Pauliina Kuokan kieli on kaunista, jopa lyyristä, ja taitava itsereflektiivinen, läpirehellinen kerronta koukuttaa lukemaan.
Kommentti:
Olipa mielenkiintoinen kirja, joka meinasi kuitenkin jäädä lukematta. Lainausaika alkoi käydä vähiin, kun sen Järvelän kirjan kanssa meni niin pitkään. Onneksi en palauttanut, vaan luin kirjan epäilyksistä huolimatta. Jossain nettikirjoituksesta nimittäin osui silmiini Kuokan arvostelu luterilaista kirkkoa kohtaan, joka mietitytti. Haluanko lukea arvostelua omasta työpaikastani? Mutta tässäkin (niin tyypillistä!) asiayhteydestään erotettuna asia kuulosti hyvin erilaiselta kuin miltä se kuulosti kirjassa ja asiayhteydessään.
Tosi hyvä kirja, suosittelen lukemaan ja ajattelemaan!
Kehityskertomus, joka laittaa pohtimaan monenlaisia asioita yleisemmin ja myös oman elämän osalta.
Tykkäsin Kuokan kirjoitustyylistä, vaikka välihuomautuksiin ja sulkuihin totutteleminen vei aikansa. Tyyli toimi hurjan hyvin ja imaisi kyllä mukaansa.
Kiitos tästä kirjasta.
(277 sivua.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti