Ulla-Lena Lundberg: Sade
Regn
Gummerus 1997
Luin ~ 17.2. 2013
Lue vaikkapa täältä.
Myös täällä Ulla-Lena Lundbergista mielenkiintoinen teksti.
Tykkään niin lukea Lundbergia. Tarinat sinänsä ovat jo mielenkiintoisia, mutta juonen ohessa kulkevat syvemmät oivallukset. Niiden löytäminen on suuri asia. Lisää tästä kirjasta varmaankin myöhemmin..
sunnuntai 17. helmikuuta 2013
perjantai 15. helmikuuta 2013
Köngäs, Heidi: Luvattu
Heidi Köngäs: Luvattu
Otava 2000
Luin ~ 15.2.2013
Kuvaus:
"Tyttö odottaa sulhastaan saapuvaksi kaukaiselta työmaalta. Mutta vastoin tahtoaan hänen sisällään palaa tuli, jota muut eivät näe: toisen miehen silmät ovat tulleet uniin, toisen miehen kosketus ei unohdu.
Kuulas ja kiihkeä romaani nuoren naisen luvattomasta rakkaudesta, syyllisyydestä, intohimon autuudesta. Ikiaikainen tarina, joka soi kuin suomalainen kansanlaulu, väkevänä ja kaipausta täynnä. " Kirjan takakannesta.
Kommentti:
Kuulosti kivalta, kevyehköltä tarinalta, mutta pääsi yllättämään. Ei mitään kevyttä ja tarinassa riitti yllätyksiä, vaikkei paksu kirja ollutkaan. Onpahan mielenkiintoinen kirjailijatuttavuus, eka lukemani Köngäksen kirja oli Finlandiaehdokas Dora, Dora.
Haluan ehdottomasti lukea lisää.
Otava 2000
Luin ~ 15.2.2013
Kuvaus:
"Tyttö odottaa sulhastaan saapuvaksi kaukaiselta työmaalta. Mutta vastoin tahtoaan hänen sisällään palaa tuli, jota muut eivät näe: toisen miehen silmät ovat tulleet uniin, toisen miehen kosketus ei unohdu.
Kuulas ja kiihkeä romaani nuoren naisen luvattomasta rakkaudesta, syyllisyydestä, intohimon autuudesta. Ikiaikainen tarina, joka soi kuin suomalainen kansanlaulu, väkevänä ja kaipausta täynnä. " Kirjan takakannesta.
Kommentti:
Kuulosti kivalta, kevyehköltä tarinalta, mutta pääsi yllättämään. Ei mitään kevyttä ja tarinassa riitti yllätyksiä, vaikkei paksu kirja ollutkaan. Onpahan mielenkiintoinen kirjailijatuttavuus, eka lukemani Köngäksen kirja oli Finlandiaehdokas Dora, Dora.
Haluan ehdottomasti lukea lisää.
keskiviikko 13. helmikuuta 2013
Nousiainen, Inka: Karkkiautomaatti
Inka Nousiainen: Karkkiautomaatti
Otava 2003
Luin ~13.2.2013
------
"Lapsena Vilja kuvitteli, että onni olisi lupa syödä niin monta Susette-vanukasta kuin haluaa. Mutta eihän niitä sitten myöhemmin enää tehnyt mieli. Mitä tehdä, kun asiat ovat vain melkein, kun Oikea Elämä tuntuu olevan jossain toisaalla.
Inka Nousiainen kertoo elävästi ja ironisesti tämän päivän (2003) nuorten aikuisten hapuilevasta arjesta ja rakkaudesta.
Tykkäsin.
Otava 2003
Luin ~13.2.2013
------
"Lapsena Vilja kuvitteli, että onni olisi lupa syödä niin monta Susette-vanukasta kuin haluaa. Mutta eihän niitä sitten myöhemmin enää tehnyt mieli. Mitä tehdä, kun asiat ovat vain melkein, kun Oikea Elämä tuntuu olevan jossain toisaalla.
Inka Nousiainen kertoo elävästi ja ironisesti tämän päivän (2003) nuorten aikuisten hapuilevasta arjesta ja rakkaudesta.
Tykkäsin.
sunnuntai 10. helmikuuta 2013
Mankell, Henning: Likainen enkeli
Henning Mankell: Likainen enkeli
alkueos: Minnet av en smutsig ängel
Otava 2011
Luin ~10.2.2013
Tositapahtumiin perustuva romaani salaperäisestä ruotsalaisnaisesta, joka piti ilotaloa 1900-luvun alun Afrikassa.
Ensivaikutelma on, että loppu oli ihan tyylikäs, mutta tarina sinänsä jotenkin aika ohut. Tuntui, että mahdollisuuksia olisi ollut jotensakin vähän värikkäämpään ja elävämpään tarinaan, kuin mitä kirjaan oli syntynyt. Pitkään mua häiritsi etenkin tunne siitä, että naispäähenkilön takana oli mieskirjoittaja. En oikein tiedä, mistä se häiritsevä tunne johtui, mutta onneksi tunne sentään laimeni loppua kohti. Tavallaan hyvä tarina, valkoinen nainen siirtomaavalta-ajan Afrikassa - huomioi rotusorron, mutta ratkoo asioita vain rahalla. Tarina olisi voinut olla hyvinkin koskettava, mutta silti se jostain syystä jäi kovin etäiseksi.
Ehkä minä vain odotin Mankellilta enemmän.
alkueos: Minnet av en smutsig ängel
Otava 2011
Luin ~10.2.2013
Tositapahtumiin perustuva romaani salaperäisestä ruotsalaisnaisesta, joka piti ilotaloa 1900-luvun alun Afrikassa.
Ensivaikutelma on, että loppu oli ihan tyylikäs, mutta tarina sinänsä jotenkin aika ohut. Tuntui, että mahdollisuuksia olisi ollut jotensakin vähän värikkäämpään ja elävämpään tarinaan, kuin mitä kirjaan oli syntynyt. Pitkään mua häiritsi etenkin tunne siitä, että naispäähenkilön takana oli mieskirjoittaja. En oikein tiedä, mistä se häiritsevä tunne johtui, mutta onneksi tunne sentään laimeni loppua kohti. Tavallaan hyvä tarina, valkoinen nainen siirtomaavalta-ajan Afrikassa - huomioi rotusorron, mutta ratkoo asioita vain rahalla. Tarina olisi voinut olla hyvinkin koskettava, mutta silti se jostain syystä jäi kovin etäiseksi.
Ehkä minä vain odotin Mankellilta enemmän.
keskiviikko 6. helmikuuta 2013
Drakulic, Slavenka: Aivan kuin minua ei olisi
Slavenka Drakulic: Aivan kuin minua ei olisi
alkup. Kao da me nema
Suom. Seija Uusikoski
Otava 1999
Luin ~5.2.2013
"Kaunistelematon kertomus sodan raakuuden musertaman naisen valinnasta. S.:n tarina Balkanin sodan vankileiriltä antaa kielen sotien nimettömien naisten kokemuksille, ihmisarvon riistolle ja ruumiin häpäisylle. Mutta mistä uneksii lapsi, joka hamuaa maitoa S.:n rinnoilta? Vain S. voi päättää, määräävätkö senkin kohtalon isien julmuudet."
----- Mitäpä tällaisesta kirjasta voi sanoa. Ihminen voi olla toiselle niin paha.
Balkanin tilanne on kummallinen. Muistan vielä, että oli Jugoslavia. Ihmiset elivät yhdessä. Sitten naapurit olivatkin toistensa vihollisia. Raakuus oli käsittämätöntä. Mistä se kumpusi? Joku varmaan tietää, mutta silti.., miksi?!
Mielessä pyörii, miten tuollaista kokeneet ihmiset voivat koskaan unohtaa. Kumpikaan osapuoli. Monet eivät haluakaan unohtaa, tai jos haluavat, eivät silti voi. Monet ehkä näennäisesti unohtavat ja jatkavat elämäänsä, mutta mitä on kuitenkin rikki heidän sisällään. Epätietoisuus sukulaisista? Koskaan ei ehkä varmistu, minne lähimmätkin omaiset ovat päätyneet.
Keskuudessamme elää näiden tapahtumien jäljiltä rikkinäisiä ihmisiä. Mahtaa tämä meidän elämämme tuntua heistä joskus suorastaan kornilta. Mitä kaikkea he ovat kokeneet? Kertoisivatko he, jos joku kysyisi? Tahtoisivatko he palata? Voisivatko he palata? Onko siellä mitään, minne tai miksi palata? Kokonainen suuri alue, kansat, perinteet. Kaikki hajallaan ympäri maailmaa ja osa toisaalta palanneena, mutta entinen ei kuitenkaan koskaan enää palaa.
Tietysti kammottavinta tämän kirjan aihepiiriin liittyen on se, miten naisia (ihmisiä) nöyryytetään raiskaamalla. Mitä ovat ne lapset, jotka syntyvät raiskausten seurauksena? Millaisina he kasvavat? Olisiko parempi lapselle päästä aloittamaan "puhtaalta pöydältä", vaikkapa adoptoituna, mutta omasta perinnöstään ja kulttuuristaan poissa?
Kyllä, kirja herätti kysymyksiä. Mutta ei se silti ollut liian ahdistava, vaikka sitä etukäteen vähän pelkäsinkin.
Kirjailija käytti henkilöistä vain isoa alkukirjainta. Mielenkiintoinen, uskottavuutta vahvistava valinta mielestäni.
Ainoa, mitä voi toivoa, ettei koskaan syttyisi sotaa. Ja että ne loputkin lakkaisivat. Silti se tuntuu niin toivottomalta.
alkup. Kao da me nema
Suom. Seija Uusikoski
Otava 1999
Luin ~5.2.2013
"Kaunistelematon kertomus sodan raakuuden musertaman naisen valinnasta. S.:n tarina Balkanin sodan vankileiriltä antaa kielen sotien nimettömien naisten kokemuksille, ihmisarvon riistolle ja ruumiin häpäisylle. Mutta mistä uneksii lapsi, joka hamuaa maitoa S.:n rinnoilta? Vain S. voi päättää, määräävätkö senkin kohtalon isien julmuudet."
----- Mitäpä tällaisesta kirjasta voi sanoa. Ihminen voi olla toiselle niin paha.
Balkanin tilanne on kummallinen. Muistan vielä, että oli Jugoslavia. Ihmiset elivät yhdessä. Sitten naapurit olivatkin toistensa vihollisia. Raakuus oli käsittämätöntä. Mistä se kumpusi? Joku varmaan tietää, mutta silti.., miksi?!
Mielessä pyörii, miten tuollaista kokeneet ihmiset voivat koskaan unohtaa. Kumpikaan osapuoli. Monet eivät haluakaan unohtaa, tai jos haluavat, eivät silti voi. Monet ehkä näennäisesti unohtavat ja jatkavat elämäänsä, mutta mitä on kuitenkin rikki heidän sisällään. Epätietoisuus sukulaisista? Koskaan ei ehkä varmistu, minne lähimmätkin omaiset ovat päätyneet.
Keskuudessamme elää näiden tapahtumien jäljiltä rikkinäisiä ihmisiä. Mahtaa tämä meidän elämämme tuntua heistä joskus suorastaan kornilta. Mitä kaikkea he ovat kokeneet? Kertoisivatko he, jos joku kysyisi? Tahtoisivatko he palata? Voisivatko he palata? Onko siellä mitään, minne tai miksi palata? Kokonainen suuri alue, kansat, perinteet. Kaikki hajallaan ympäri maailmaa ja osa toisaalta palanneena, mutta entinen ei kuitenkaan koskaan enää palaa.
Tietysti kammottavinta tämän kirjan aihepiiriin liittyen on se, miten naisia (ihmisiä) nöyryytetään raiskaamalla. Mitä ovat ne lapset, jotka syntyvät raiskausten seurauksena? Millaisina he kasvavat? Olisiko parempi lapselle päästä aloittamaan "puhtaalta pöydältä", vaikkapa adoptoituna, mutta omasta perinnöstään ja kulttuuristaan poissa?
Kyllä, kirja herätti kysymyksiä. Mutta ei se silti ollut liian ahdistava, vaikka sitä etukäteen vähän pelkäsinkin.
Kirjailija käytti henkilöistä vain isoa alkukirjainta. Mielenkiintoinen, uskottavuutta vahvistava valinta mielestäni.
Ainoa, mitä voi toivoa, ettei koskaan syttyisi sotaa. Ja että ne loputkin lakkaisivat. Silti se tuntuu niin toivottomalta.
perjantai 1. helmikuuta 2013
Mustonen, Enni: Kultarikko
Enni Mustonen: Kultarikko
Otava 2012
Luin ~1.2.2013
Trilogian Pohjatuulen tarinoita kolmas osa. Ensimmäisen osan tulin ostaneeksi vähän vahingossa kirjakerhosta, mutta tykkäsin siitä kovasti. Toinen osa (Jääleinikki) ei ihan niin hyvä ollut, jotenkin hyppäsi paljon kevyempään suuntaan kuin alkuosa tarinaa. Tämäkin oli sitä kevyttä Enni Mustosta. Lainasin kirjan VIPpinä (= vain viikon laina-aika kirjastosta), joten tuli luettua vähän semmoisena nopeana välipalana. Kiva on lukea välillä jotain kevyempääkin. - Ensimmäisen osan päähenkilön sveitsiläissyntyinen tyttärentytär Heidi palaa isoäitinsä ja äitinsä kotiseudulle Suomen Lappiin ja hotellialan koulutuksesta onkin kovasti apua pienen aloittelevan, vaikeuksiin joutuneen mökkikylän vauhtiin saattamisessa. Romantiikkaa unohtamatta ;).
Otava 2012
Luin ~1.2.2013
Trilogian Pohjatuulen tarinoita kolmas osa. Ensimmäisen osan tulin ostaneeksi vähän vahingossa kirjakerhosta, mutta tykkäsin siitä kovasti. Toinen osa (Jääleinikki) ei ihan niin hyvä ollut, jotenkin hyppäsi paljon kevyempään suuntaan kuin alkuosa tarinaa. Tämäkin oli sitä kevyttä Enni Mustosta. Lainasin kirjan VIPpinä (= vain viikon laina-aika kirjastosta), joten tuli luettua vähän semmoisena nopeana välipalana. Kiva on lukea välillä jotain kevyempääkin. - Ensimmäisen osan päähenkilön sveitsiläissyntyinen tyttärentytär Heidi palaa isoäitinsä ja äitinsä kotiseudulle Suomen Lappiin ja hotellialan koulutuksesta onkin kovasti apua pienen aloittelevan, vaikeuksiin joutuneen mökkikylän vauhtiin saattamisessa. Romantiikkaa unohtamatta ;).
torstai 24. tammikuuta 2013
See, Lisa: Kiinalainen verkko
Lisa See: Kiinalainen verkko
Otava 1999
Flower Net Luin ~ 24.1.2013
...
Otava 1999
Flower Net Luin ~ 24.1.2013
...
torstai 10. tammikuuta 2013
Lundberg, Ulla-Lena: Leo
Ulla-Lena Lundberg: Leo
Gummerus 1989
Luin ~ 9.1.2013
Kuvaus:
Kun 14-vuotias Erik Petter perii isältään raskaasti tappiollisen tilan, meri on hänen ainoa mahdollisuutensa. Ensimmäisen laivan mastot kohoavat kylänväen epäluuloista huolimatta, ja uudenkarhea alus lasketaan rohkeasti vesille. Vähitellen Erikistä kasvaa menestyvä laivanvarustaja, kylän mahtimies. Aluksista uljain on kuunari Leo, joka tuo vaurautta omistajalleen ja koko kylälle. Mutta menestyksestä joudutaan maksamaan kallis hinta, eivätkä kaikki merelle lähtijät koskaan palaa.
Elämä on ankaraa myös niille, jotka jäävät rannalle odottamaan kuunarien paluuta. Silti vaikeidenkin aikojen yli kantaa kyläläisten suunnaton elämänhalu ja toivo valoisasta tulevaisuudesta. Usko meren tuomaan vaurauteen on vahva. Maailma kuitenkin muuttuu merenkulkijoiden ympärillä, ja kuunarien loiston aika on lyhyt.
Kommenttini:
Ahvenanmaalaista merenkulkua 1800-luvun lopussa ja pikkuisen 1900-luvun puolellakin. Pieni Granbodan kyläyhteisö, pieniä taloja ja suuria merenkulkuasioita.
Kertojana Leander, joka kuvaa pienen kyläyhteisön tapahtumia, etenkin Erik Petter Simonsin osuutta.
Juohevaa kerrontaa, joka uppoaa meikäläiseen. Melkein kuulen sen ahvenanmaalaismurteen korvissani. Tykkään Lundbergin kirjoituksen poljennosta ja kuvailevuudesta. Hän kuvaa elävästi, ystävällisesti ja suorastaan hellästi henkilöitään, vaikkei jätä negatiivisiakaan puolia mainitsematta.
Sitaatti:
Kirjan lopussa kuvaus jo hyvin vanhasta Erik Petteristä: Ukon muisti lähtee omille teilleen ja vie mennessään päätökset ja teot, perheenjäsenet ja tuttavat. Nykyisin hän tapaa tielläkin vain vieraita ihmisiä, vieraat ihmiset ovat muuttaneet taloon, jota hän pitää omana kotinaan; vieras vanha eukko makaa hänen sängyssään. Navetassa ja tallissa on vieraat elukat tuttujen tilalla. ..
Samoin kuvaus nuoremman polven edustajan papintoimesta. Hauskaa, hekotuttavaa. Tai kuvaus hurjasta myrskystä laivalla. Olen jo ainakin kahdesti kertonut siitä ja innostun joka kerta itsekin, niin elävästi se oli kerrottu.
Kirjaan on kaksi itsenäistä jatko-osaa. Laitetaanpa lähiaikoina kirjastosta lainattavien listaan se seuraava :).
Gummerus 1989
Luin ~ 9.1.2013
Kuvaus:
Kun 14-vuotias Erik Petter perii isältään raskaasti tappiollisen tilan, meri on hänen ainoa mahdollisuutensa. Ensimmäisen laivan mastot kohoavat kylänväen epäluuloista huolimatta, ja uudenkarhea alus lasketaan rohkeasti vesille. Vähitellen Erikistä kasvaa menestyvä laivanvarustaja, kylän mahtimies. Aluksista uljain on kuunari Leo, joka tuo vaurautta omistajalleen ja koko kylälle. Mutta menestyksestä joudutaan maksamaan kallis hinta, eivätkä kaikki merelle lähtijät koskaan palaa.
Elämä on ankaraa myös niille, jotka jäävät rannalle odottamaan kuunarien paluuta. Silti vaikeidenkin aikojen yli kantaa kyläläisten suunnaton elämänhalu ja toivo valoisasta tulevaisuudesta. Usko meren tuomaan vaurauteen on vahva. Maailma kuitenkin muuttuu merenkulkijoiden ympärillä, ja kuunarien loiston aika on lyhyt.
Kommenttini:
Ahvenanmaalaista merenkulkua 1800-luvun lopussa ja pikkuisen 1900-luvun puolellakin. Pieni Granbodan kyläyhteisö, pieniä taloja ja suuria merenkulkuasioita.
Kertojana Leander, joka kuvaa pienen kyläyhteisön tapahtumia, etenkin Erik Petter Simonsin osuutta.
Juohevaa kerrontaa, joka uppoaa meikäläiseen. Melkein kuulen sen ahvenanmaalaismurteen korvissani. Tykkään Lundbergin kirjoituksen poljennosta ja kuvailevuudesta. Hän kuvaa elävästi, ystävällisesti ja suorastaan hellästi henkilöitään, vaikkei jätä negatiivisiakaan puolia mainitsematta.
Sitaatti:
Kirjan lopussa kuvaus jo hyvin vanhasta Erik Petteristä: Ukon muisti lähtee omille teilleen ja vie mennessään päätökset ja teot, perheenjäsenet ja tuttavat. Nykyisin hän tapaa tielläkin vain vieraita ihmisiä, vieraat ihmiset ovat muuttaneet taloon, jota hän pitää omana kotinaan; vieras vanha eukko makaa hänen sängyssään. Navetassa ja tallissa on vieraat elukat tuttujen tilalla. ..
Samoin kuvaus nuoremman polven edustajan papintoimesta. Hauskaa, hekotuttavaa. Tai kuvaus hurjasta myrskystä laivalla. Olen jo ainakin kahdesti kertonut siitä ja innostun joka kerta itsekin, niin elävästi se oli kerrottu.
Kirjaan on kaksi itsenäistä jatko-osaa. Laitetaanpa lähiaikoina kirjastosta lainattavien listaan se seuraava :).
lauantai 5. tammikuuta 2013
Smith, Deborah: Risteävien polkujen kahvila
Deborah Smith: Risteävien polkujen kahvila
Karisto 2007
The Crossroads Café
Luin 5.1.2013
Kevyempää lomalukemista.. .... Helppo lukukirja. Jouheva teksti, riittävän mielenkiintoiset henkilöhahmot, rakkautta ja romantiikkaa... Jossain vaiheessa tosin tuli tunne, että juonta oli vähän liikaakin venytetty, jotta saataisiin mahdollisimman paljon sivuja.
Kovin on traagiset tunnelmat: Toinen päähenkilö on menettänyt vaimonsa ja pienen poikansa WTC -tornien tuhossa ja syyttää vielä asiasta itseään. Mies haluaa kuolla, mutta ei ihan saa tehdyksi itsemurhaa. Juo sen sijaan itseään hengiltä pienessä maalaiskylässä jossain kaukana vuorien takana.
Toinen päähenkilö puolestaan on Hollywood-unelmaa elävä kaunotar, joka ei koskaan usko edes vanhenevansa. Kauniit kasvot ovat pääsylippu kaikkeen ihanaan. Kunnes tapahtuu onnettomuus ja nainen menettää kasvonsa ja kauneutensa tulipalossa.
Lopun voikin sitten lukija arvata, mutta toki kaikenlaisia koukeroita mahtuu matkalle.
Kuvassa mukana kylän väki, etunenässä pienen kahvilan emäntä, joka on Hollywood-kaunottarelle etäistä sukua ja haluaa pelastaa tämän eristyneisyydestä ja masennuksesta isoäidinaikaisten keksien ja ystävällisyyden avulla.
Tosiaankin vähän sellainen tarkoituksellinen pitkittämisen tunne tuli välillä mieleen, mutta koska joululomalla oli aikaa lukea vähän pitemmänkin kaavan mukaan, se ei kauheasti haitannut. Välillä myös mietin, että onko nykytyyli se, että mies ja nainen päätyvät ihan ensin sänkyyn ja alkavat vasta sitten seurustella. Tässäkin oli ties minkälaisia ongelmia olevinaan, mutta jokaöinen rakastelu jatkui silti melkein keskeytyksettä. Hmmmm...
Tekee kyllä mieli vilkaista, ovatko kirjailijan muut kirjat yhtä pitkiä....jaksaisikohan niitä lukea? Juoni sinänsä ihan ok.
Karisto 2007
The Crossroads Café
Luin 5.1.2013
Kevyempää lomalukemista.. .... Helppo lukukirja. Jouheva teksti, riittävän mielenkiintoiset henkilöhahmot, rakkautta ja romantiikkaa... Jossain vaiheessa tosin tuli tunne, että juonta oli vähän liikaakin venytetty, jotta saataisiin mahdollisimman paljon sivuja.
Kovin on traagiset tunnelmat: Toinen päähenkilö on menettänyt vaimonsa ja pienen poikansa WTC -tornien tuhossa ja syyttää vielä asiasta itseään. Mies haluaa kuolla, mutta ei ihan saa tehdyksi itsemurhaa. Juo sen sijaan itseään hengiltä pienessä maalaiskylässä jossain kaukana vuorien takana.
Toinen päähenkilö puolestaan on Hollywood-unelmaa elävä kaunotar, joka ei koskaan usko edes vanhenevansa. Kauniit kasvot ovat pääsylippu kaikkeen ihanaan. Kunnes tapahtuu onnettomuus ja nainen menettää kasvonsa ja kauneutensa tulipalossa.
Lopun voikin sitten lukija arvata, mutta toki kaikenlaisia koukeroita mahtuu matkalle.
Kuvassa mukana kylän väki, etunenässä pienen kahvilan emäntä, joka on Hollywood-kaunottarelle etäistä sukua ja haluaa pelastaa tämän eristyneisyydestä ja masennuksesta isoäidinaikaisten keksien ja ystävällisyyden avulla.
Tosiaankin vähän sellainen tarkoituksellinen pitkittämisen tunne tuli välillä mieleen, mutta koska joululomalla oli aikaa lukea vähän pitemmänkin kaavan mukaan, se ei kauheasti haitannut. Välillä myös mietin, että onko nykytyyli se, että mies ja nainen päätyvät ihan ensin sänkyyn ja alkavat vasta sitten seurustella. Tässäkin oli ties minkälaisia ongelmia olevinaan, mutta jokaöinen rakastelu jatkui silti melkein keskeytyksettä. Hmmmm...
Tekee kyllä mieli vilkaista, ovatko kirjailijan muut kirjat yhtä pitkiä....jaksaisikohan niitä lukea? Juoni sinänsä ihan ok.
maanantai 31. joulukuuta 2012
torstai 27. joulukuuta 2012
Nousiainen, Miika: Vadelmavenepakolainen
Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
Otava 2007
Luin -26.12.2012
Lue Wikipediasta.
Vadelmavenepakolainen on Miika Nousiaisen esikoisromaani vuodelta 2007. Kirja kertoo suomalaisesta Mikko Virtasesta, joka kokee syntyneensä väärään kansalaisuuteen, samalla tavoin kuin transsukupuolinen kokee syntyneensä väärään sukupuoleen. Hän kuvaileekin itseään kansalaisuustransuksi. Mikko on tiennyt pikkupojasta asti haluavansa ruotsalaiseksi, käännekohta hänen elämässään on ruotsinlaivaristeily, jonka aikana hän syö pussillisen vadelmaveneitä ja voi niistä pahoin. Hän opiskelee ahkerasti ruotsia ja omaksuu sosiaalidemokraattisen kansankodin ihanteen maailmankuvansa perustaksi.
Hauska aihe, odotin kirjalta siis melkoista huumoripläjäystä. Ehkä joulun ajan mielentila oli kuitenkin epäedullinen tämäntyyppiselle luettavalle, kun en oikein innostunut. Sinänsä hauskoja asioita keksitty, mutten kuitenkaan päässyt oikein tunnelmaan. Tai en löytänyt kummempaa tunnelmaa. Jotain Arto Paasilinnamaista veijarointiahan tässä oli, pari tyyppiäkin kuolee tuosta noin vain ohimennen ja sitä rataa.
Ohut tarina.
Mutta ihan luettavaa toki. Ja tykkäsin lopusta :).
Otava 2007
Luin -26.12.2012
Lue Wikipediasta.
Vadelmavenepakolainen on Miika Nousiaisen esikoisromaani vuodelta 2007. Kirja kertoo suomalaisesta Mikko Virtasesta, joka kokee syntyneensä väärään kansalaisuuteen, samalla tavoin kuin transsukupuolinen kokee syntyneensä väärään sukupuoleen. Hän kuvaileekin itseään kansalaisuustransuksi. Mikko on tiennyt pikkupojasta asti haluavansa ruotsalaiseksi, käännekohta hänen elämässään on ruotsinlaivaristeily, jonka aikana hän syö pussillisen vadelmaveneitä ja voi niistä pahoin. Hän opiskelee ahkerasti ruotsia ja omaksuu sosiaalidemokraattisen kansankodin ihanteen maailmankuvansa perustaksi.
Hauska aihe, odotin kirjalta siis melkoista huumoripläjäystä. Ehkä joulun ajan mielentila oli kuitenkin epäedullinen tämäntyyppiselle luettavalle, kun en oikein innostunut. Sinänsä hauskoja asioita keksitty, mutten kuitenkaan päässyt oikein tunnelmaan. Tai en löytänyt kummempaa tunnelmaa. Jotain Arto Paasilinnamaista veijarointiahan tässä oli, pari tyyppiäkin kuolee tuosta noin vain ohimennen ja sitä rataa.
Ohut tarina.
Mutta ihan luettavaa toki. Ja tykkäsin lopusta :).
tiistai 18. joulukuuta 2012
Köngäs, Heidi: Dora, Dora
Heidi Köngäs: Dora, Dora
Otava 2012
Finlandiaehdokas 2012
Kolmannen valtakunnan varusteluministeri Albert Speer matkustaa jouluna 1943 seurueineen Suomen Lappiin. Hän haluaa Jäämeren rannalle, pimeimpään kaamokseen, sillä yhteys johtajaan on poikki. Hurjaa matkaa pimeyden ytimeen ohjaavat ne pohjimmaiset: halu ja nälkä. Kiihtyvät kierrokset johtavat räjähdykseen.
Mielenkiintoinen seurue tosiaankin. Varusteluministeri, kylmä mies, joka on menettänyt suosikkiasemansa Saksan valtakunan johdon silmissä ja on todella lähellä katkeamispistettä. Sihteerinsä Annemarie, joka on aina ollut vain lojaali esimiehelleen. Ikävöi itärintamalle lähetettyä miestään.
Suomalainen tulkki, Eero. Ihastuu, rakastuu Annemarieen ensi silmäyksellä. Vielä mukana ovat taikuri ja viulisti, jotka ovat mukana esittämässä ohjelmaa saksalaisten juhlissa pohjoisessa.
Hurja kirja, näin juuri kirjan luettuani laittaisin sen tämän vuoden Finlandiaehdokkaista kakkoseksi Jään jälkeen. Aihe on karu, joten en varsinaisesti voi sanoa tykänneeni kirjan aiheesta, mutta hyvin kerrottu tarina tämä oli.
Tämä on tietysti sinänsä sivuseikka, mutta haittasi kuitenkin lukemistani. Lainasin tämän kirjan jo kuukausi sitten ja yritin Populan jälkeen lukea Seppälän Mr. Smithiä. Siinä menikin aikaa niin pitkään, että jouduin sitten tätä kirjaa urakoimaan kirjaston eräpäivän vuoksi. Joka oli eilen.
Tunnustettakoon tässä siis samalla, että Juha Seppälän Mr Smith jäi kesken. En vaan päässyt tarinaan mukaan.
Kaikki muut tämän vuoden Finlandiaehdokkaat olen lukenut. Paras on Jää ja tämä kiilasi nyt kakkoseksi. Minun mielestäni.
Otava 2012
Finlandiaehdokas 2012
Kolmannen valtakunnan varusteluministeri Albert Speer matkustaa jouluna 1943 seurueineen Suomen Lappiin. Hän haluaa Jäämeren rannalle, pimeimpään kaamokseen, sillä yhteys johtajaan on poikki. Hurjaa matkaa pimeyden ytimeen ohjaavat ne pohjimmaiset: halu ja nälkä. Kiihtyvät kierrokset johtavat räjähdykseen.
Mielenkiintoinen seurue tosiaankin. Varusteluministeri, kylmä mies, joka on menettänyt suosikkiasemansa Saksan valtakunan johdon silmissä ja on todella lähellä katkeamispistettä. Sihteerinsä Annemarie, joka on aina ollut vain lojaali esimiehelleen. Ikävöi itärintamalle lähetettyä miestään.
Suomalainen tulkki, Eero. Ihastuu, rakastuu Annemarieen ensi silmäyksellä. Vielä mukana ovat taikuri ja viulisti, jotka ovat mukana esittämässä ohjelmaa saksalaisten juhlissa pohjoisessa.
Hurja kirja, näin juuri kirjan luettuani laittaisin sen tämän vuoden Finlandiaehdokkaista kakkoseksi Jään jälkeen. Aihe on karu, joten en varsinaisesti voi sanoa tykänneeni kirjan aiheesta, mutta hyvin kerrottu tarina tämä oli.
Tämä on tietysti sinänsä sivuseikka, mutta haittasi kuitenkin lukemistani. Lainasin tämän kirjan jo kuukausi sitten ja yritin Populan jälkeen lukea Seppälän Mr. Smithiä. Siinä menikin aikaa niin pitkään, että jouduin sitten tätä kirjaa urakoimaan kirjaston eräpäivän vuoksi. Joka oli eilen.
Tunnustettakoon tässä siis samalla, että Juha Seppälän Mr Smith jäi kesken. En vaan päässyt tarinaan mukaan.
Kaikki muut tämän vuoden Finlandiaehdokkaat olen lukenut. Paras on Jää ja tämä kiilasi nyt kakkoseksi. Minun mielestäni.
keskiviikko 28. marraskuuta 2012
Hassinen, Pirjo: Popula
Pirjo Hassinen: Popula
Otava 2012
Luin ~ 27.11.2012
Finlandia-ehdokas 2012
Luettuna 4/6 Finlandiaehdokkaista.
*** Jokainen tarvitsee yhteisön, jossa tuntee olonsa kotoisaksi. Entä jos yhteisö vaatii nousemaan läheisiä vastaan? Viisikymppinen Pirjo ja kolmekymppinen Perttu ovat naapurukset, jotka viihtyvät yhdessä viinipullon äärellä. Portsarina työskentelevä komearaaminen Perttu, nimikirjaimiltaan P.A.H.A., on tuuliajolla äidin jouduttua dementiakotiin. Pirjon perheessä epävarmuus ja levottomuus ovat siirtyneet äidistä tyttäreen jo monessa polvessa. Pirjon oma tytär Rita kantaa huolta äidin ohella omasta hauraasta uusperheestään.
Naapurusten omalaatuinen ystävyys särkyy, kun Perttu löytää henkisen kodin oikeistopopulistisen Popula-puolueen riveistä. Populan muukalaisvihan tielle joutuu Ritan tytärpuoli, Afrikasta adoptoitu teini-ikäinen Tuulia.
Romaani pakottaa lukijan katsomaan öykkäröivää portsaria, vaipoissa makaavaa vanhusta, ihonväriltään erottuvaa teinityttöä ja vallanhimoista populistipoliitikkoa – ja näkemään ihmisen.
Pirjo Hassinen (s. 1957) on omaa luokkaansa ihmisten välisten voima- ja valtasuhteiden kuvaajana. Popula-romaanissa mestarilliseen ihmissuhdekuvaukseen nivoutuvat äärioikeistolainen ilmapiiri, muukalaisviha ja hyvinvointivaltion rapistuminen. (Otava)
*** Olenkohan joskus lukenut Pirjo Hassista. Luulisin, mutta koska en vuosiin pitänyt lukupäiväkirjaa, ei harmainta aavistusta, mikä kirja olisi voinut tulla kyseeseen. Pitää lukea lisää, koska tykästyin kyllä hänen tyyliinsä ainakin tämän kirjan perusteella.
Olihan taas erilainen kirjaehdokas.
Haasteellista tämä putkeen lukeminen, ja laitan ainakin osittain sen piikkiin, etten meinannut oikein oppia kirjan henkilöitä aluksi. Jotenkin Rita ja Pirjo ja Perttu ja Ville menivät sekaisin ja heidän keskinäiset suhteensa myös. Ei se kovin paljon haitannut ja saattoi tietty johtua siitäkin, etten alkuun saanut luetuksi kovinkaan pitkiä pätkiä.
Tarinana ihan mielenkiintoinen, vaikka Popula tuntuikin aika keksityltä (no sitähän se tietysti olikin :) ) nimitykseltä ja loppupuolen melko äärimmäinen välienselvittely tulikin ainakin itselleni jotenkin yllättävän rajuna. Ihan en täysin pysynyt sen suhteen kärryillä.
Nautin ihan hurjasti kirjan kielestä. On niin suuri ilo lukea hyvää suomen kieltä, oikein kirjoitettuna ja vielä ihan mahtavilla kielikuvilla höystettynä. Tai ei voi sanoa, että "höystettynä", koska kieli ei ole yhtään päälleliimatun tuntuista. Siihenkin välillä nykyään törmää, että hassut kielikuvat tuntuvat tärkeämmiltä kuin itse tarina. Tuntuu siltä, kuin kirjailija olisi keksinyt jonkun hienon kielikuvan, joka sitten täytyy väkisin ympätä kirjaan..
Juonikin oli sopivan ovela. Melko vähillä henkilöillä oli saatu hyvin kuvattua ilmiöitä ja ihmisiä. Ne kun menivät ristiin rastiin, osittain sattumien summanakin syntyi hienoja jännitteitä. Puhutteleva kirja, kyllä.
Tähtien antaminen vaikeutuu. Eikä se ole enää ollenkaan samoilla linjoilla kuin esim. viime vuonna. Skaala on laajentunut ylöspäin, joten aikaisempien arviointien tähdet eivät mitenkään enää ole oikein. Pitäisi ehkä jättää koko tähdet pois.
Olen lukenut myös Aino Havukaisen ja Sami Toivosen: Himaset - keijut ei juo kahvia. (Otava 2009)
Otava 2012
Luin ~ 27.11.2012
Finlandia-ehdokas 2012
Luettuna 4/6 Finlandiaehdokkaista.
*** Jokainen tarvitsee yhteisön, jossa tuntee olonsa kotoisaksi. Entä jos yhteisö vaatii nousemaan läheisiä vastaan? Viisikymppinen Pirjo ja kolmekymppinen Perttu ovat naapurukset, jotka viihtyvät yhdessä viinipullon äärellä. Portsarina työskentelevä komearaaminen Perttu, nimikirjaimiltaan P.A.H.A., on tuuliajolla äidin jouduttua dementiakotiin. Pirjon perheessä epävarmuus ja levottomuus ovat siirtyneet äidistä tyttäreen jo monessa polvessa. Pirjon oma tytär Rita kantaa huolta äidin ohella omasta hauraasta uusperheestään.
Naapurusten omalaatuinen ystävyys särkyy, kun Perttu löytää henkisen kodin oikeistopopulistisen Popula-puolueen riveistä. Populan muukalaisvihan tielle joutuu Ritan tytärpuoli, Afrikasta adoptoitu teini-ikäinen Tuulia.
Romaani pakottaa lukijan katsomaan öykkäröivää portsaria, vaipoissa makaavaa vanhusta, ihonväriltään erottuvaa teinityttöä ja vallanhimoista populistipoliitikkoa – ja näkemään ihmisen.
Pirjo Hassinen (s. 1957) on omaa luokkaansa ihmisten välisten voima- ja valtasuhteiden kuvaajana. Popula-romaanissa mestarilliseen ihmissuhdekuvaukseen nivoutuvat äärioikeistolainen ilmapiiri, muukalaisviha ja hyvinvointivaltion rapistuminen. (Otava)
*** Olenkohan joskus lukenut Pirjo Hassista. Luulisin, mutta koska en vuosiin pitänyt lukupäiväkirjaa, ei harmainta aavistusta, mikä kirja olisi voinut tulla kyseeseen. Pitää lukea lisää, koska tykästyin kyllä hänen tyyliinsä ainakin tämän kirjan perusteella.
Olihan taas erilainen kirjaehdokas.
Haasteellista tämä putkeen lukeminen, ja laitan ainakin osittain sen piikkiin, etten meinannut oikein oppia kirjan henkilöitä aluksi. Jotenkin Rita ja Pirjo ja Perttu ja Ville menivät sekaisin ja heidän keskinäiset suhteensa myös. Ei se kovin paljon haitannut ja saattoi tietty johtua siitäkin, etten alkuun saanut luetuksi kovinkaan pitkiä pätkiä.
Tarinana ihan mielenkiintoinen, vaikka Popula tuntuikin aika keksityltä (no sitähän se tietysti olikin :) ) nimitykseltä ja loppupuolen melko äärimmäinen välienselvittely tulikin ainakin itselleni jotenkin yllättävän rajuna. Ihan en täysin pysynyt sen suhteen kärryillä.
Nautin ihan hurjasti kirjan kielestä. On niin suuri ilo lukea hyvää suomen kieltä, oikein kirjoitettuna ja vielä ihan mahtavilla kielikuvilla höystettynä. Tai ei voi sanoa, että "höystettynä", koska kieli ei ole yhtään päälleliimatun tuntuista. Siihenkin välillä nykyään törmää, että hassut kielikuvat tuntuvat tärkeämmiltä kuin itse tarina. Tuntuu siltä, kuin kirjailija olisi keksinyt jonkun hienon kielikuvan, joka sitten täytyy väkisin ympätä kirjaan..
Juonikin oli sopivan ovela. Melko vähillä henkilöillä oli saatu hyvin kuvattua ilmiöitä ja ihmisiä. Ne kun menivät ristiin rastiin, osittain sattumien summanakin syntyi hienoja jännitteitä. Puhutteleva kirja, kyllä.
Tähtien antaminen vaikeutuu. Eikä se ole enää ollenkaan samoilla linjoilla kuin esim. viime vuonna. Skaala on laajentunut ylöspäin, joten aikaisempien arviointien tähdet eivät mitenkään enää ole oikein. Pitäisi ehkä jättää koko tähdet pois.
Olen lukenut myös Aino Havukaisen ja Sami Toivosen: Himaset - keijut ei juo kahvia. (Otava 2009)
keskiviikko 21. marraskuuta 2012
Ollikainen, Aki: Nälkävuosi
Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Siltala 2012
Luin 20.11.2012
Finlandiaehdokas 2012
***
Esikoiskirjailija Aki Ollikainen vie lukijansa keskelle suuria nälkävuosia, ajanjaksoon, jolloin kuoleman väri oli valkoinen ja se valkoinen levittäytyi kaikkialle. Ollikainen kertoo julman ja traagisen tarinansa koruttomasti mutta kauniisti, turhia paisuttelematta mutta sydämeenkäyvästi. Mataleena perheineen jää elämään pitkäksi aikaa lukijan mieleen. Finlandia-ehdokas. Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittaja.
Nälkä on se kissanpentu jonka Paju-Lauri pisti säkkiin ja hukutti avantoon. Se raapii pienillä kynsillään ja kynsäisyistä tulee vihlova kipu, sitten uusi raapaisu ja taas uusi, kunnes pentu uupuu ja putoaa säkin pohjalle ja painaa siellä raskaana, vetää säkkiä alas, kerää voimansa ja aloittaa uuden myllerryksen.
Näin ajattelee pieni Mataleena tarpoessaan uupuneena hyytävän lumituiskun keskellä, äitinsä jalanjälkiin askeleensa huolellisesti asettaen. Ympärillä aukeaa vain lohdutonta kurjuutta, mielessä kangastelee kullanhohtoinen, yltäkylläinen Pietari. Loputon talvi ja armoton nälkä ovat tehneet ihmisistä eläimiä toisilleen, vaelluksellaan Mataleena perheineen kohtaa todellisuuden, jollaista on vaikea enää nykypäivänä kuvitella.
Samaan aikaan toisaalla tuskailevat parempiosaiset Renqvistin veljekset omien elämänkysymystensä kanssa. Lääkäri-Teo pohtii ahdistuneena millainen jumala sallii näin suuren katastrofin kohdata ihmiskuntaa, senaattorin apulaiskamreeri Lars puolestaan hautaa omat epäilynsä luottamalla sokeasti esimiehensä päätöksiin ja toimiin. Kun Renqvistien ja nälkäisten vaeltajien tiet yhtyvät, inhimillisyys voittaa viimein kaiken kärsimyksen keskellä. ***
Tämänkin kirjan esittelyn luin Aamulehdestä ja varasin sen jälkeen kirjastosta. Kun sitten kuulin kirjan Finlandia-ehdokkuudesta, se oli jo matkalla minulle :).
Jos nyt ei olisi tuota Finlandia-ehdokkuutta, en varmaankaan olisi lukenut juuri tätä kirjaa heti Lundbergin Jään jälkeen.
Yritin pitää jonkun verran lukutaukoa Jään jälkeen, mutta kun nyt minulla on loputkin Finlandia-ehdokkaat odottamassa, ei ollut oikein aikaa. Ajattelin kokeilla omaa pientä varjoarviointia, vaikka menetänkin ehkä jotain lukukokemuksista kun kirjat on luettava näin peräkkäin.
Olisi ollut ihan mille tahansa kirjalle aika epäreilua tulla luetuksi tuon Jään jälkeen, niin vaikuttunut siitä olin. Suorastaan ikävöin kirjan henkilöitä ja taidan vieläkin tehdä vähän surutyötä...
Ei sille voi siis mitään, että vertailua syntyi. Tämä kirja on kylläkin aivan erityyppinen. Lundbergin kirjassa tykkäsin kuvaavuudesta ja saumattoman tuntuisesta ns. sivuaiheiden käsittelystä. Tässä taas puhuttelevaa oli kirjan karuus, pelkistetty ilmaisu, joka tietysti sopikin aiheeseen hyvin.
Tässä kirjassa tapahtumat alkavat heti, kirjan henkilöihin ei siis ehdi tulla vielä mitään henkilökohtaista suhdetta, kun he jo alkavat nääntyä nälkään. Aloin silti pitää kirjasta, vaikkei se mikään ihan helppo luettava ollutkaan. Tapahtumilla ei mässäily, mutta tarina oli hyvin kuvattu, vaikka se olikin hyvin karua ja pelkistettyä. Ja loppu oli kyllä yliveto-ovela.
Kyllä minä tätäkin suosittelen! ....
Siltala 2012
Luin 20.11.2012
Finlandiaehdokas 2012
***
Esikoiskirjailija Aki Ollikainen vie lukijansa keskelle suuria nälkävuosia, ajanjaksoon, jolloin kuoleman väri oli valkoinen ja se valkoinen levittäytyi kaikkialle. Ollikainen kertoo julman ja traagisen tarinansa koruttomasti mutta kauniisti, turhia paisuttelematta mutta sydämeenkäyvästi. Mataleena perheineen jää elämään pitkäksi aikaa lukijan mieleen. Finlandia-ehdokas. Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittaja.
Nälkä on se kissanpentu jonka Paju-Lauri pisti säkkiin ja hukutti avantoon. Se raapii pienillä kynsillään ja kynsäisyistä tulee vihlova kipu, sitten uusi raapaisu ja taas uusi, kunnes pentu uupuu ja putoaa säkin pohjalle ja painaa siellä raskaana, vetää säkkiä alas, kerää voimansa ja aloittaa uuden myllerryksen.
Näin ajattelee pieni Mataleena tarpoessaan uupuneena hyytävän lumituiskun keskellä, äitinsä jalanjälkiin askeleensa huolellisesti asettaen. Ympärillä aukeaa vain lohdutonta kurjuutta, mielessä kangastelee kullanhohtoinen, yltäkylläinen Pietari. Loputon talvi ja armoton nälkä ovat tehneet ihmisistä eläimiä toisilleen, vaelluksellaan Mataleena perheineen kohtaa todellisuuden, jollaista on vaikea enää nykypäivänä kuvitella.
Samaan aikaan toisaalla tuskailevat parempiosaiset Renqvistin veljekset omien elämänkysymystensä kanssa. Lääkäri-Teo pohtii ahdistuneena millainen jumala sallii näin suuren katastrofin kohdata ihmiskuntaa, senaattorin apulaiskamreeri Lars puolestaan hautaa omat epäilynsä luottamalla sokeasti esimiehensä päätöksiin ja toimiin. Kun Renqvistien ja nälkäisten vaeltajien tiet yhtyvät, inhimillisyys voittaa viimein kaiken kärsimyksen keskellä. ***
Tämänkin kirjan esittelyn luin Aamulehdestä ja varasin sen jälkeen kirjastosta. Kun sitten kuulin kirjan Finlandia-ehdokkuudesta, se oli jo matkalla minulle :).
Jos nyt ei olisi tuota Finlandia-ehdokkuutta, en varmaankaan olisi lukenut juuri tätä kirjaa heti Lundbergin Jään jälkeen.
Yritin pitää jonkun verran lukutaukoa Jään jälkeen, mutta kun nyt minulla on loputkin Finlandia-ehdokkaat odottamassa, ei ollut oikein aikaa. Ajattelin kokeilla omaa pientä varjoarviointia, vaikka menetänkin ehkä jotain lukukokemuksista kun kirjat on luettava näin peräkkäin.
Olisi ollut ihan mille tahansa kirjalle aika epäreilua tulla luetuksi tuon Jään jälkeen, niin vaikuttunut siitä olin. Suorastaan ikävöin kirjan henkilöitä ja taidan vieläkin tehdä vähän surutyötä...
Ei sille voi siis mitään, että vertailua syntyi. Tämä kirja on kylläkin aivan erityyppinen. Lundbergin kirjassa tykkäsin kuvaavuudesta ja saumattoman tuntuisesta ns. sivuaiheiden käsittelystä. Tässä taas puhuttelevaa oli kirjan karuus, pelkistetty ilmaisu, joka tietysti sopikin aiheeseen hyvin.
Tässä kirjassa tapahtumat alkavat heti, kirjan henkilöihin ei siis ehdi tulla vielä mitään henkilökohtaista suhdetta, kun he jo alkavat nääntyä nälkään. Aloin silti pitää kirjasta, vaikkei se mikään ihan helppo luettava ollutkaan. Tapahtumilla ei mässäily, mutta tarina oli hyvin kuvattu, vaikka se olikin hyvin karua ja pelkistettyä. Ja loppu oli kyllä yliveto-ovela.
Kyllä minä tätäkin suosittelen! ....
perjantai 16. marraskuuta 2012
Lundberg, Ulla-Lena: Jää
Ulla-Lena Lundberg: Jää
Suom. Leena Vallisaari
Is, 2012
Teos 2012
Luin 15.11.2012
Ilahduin tosi paljon, kun muistaakseni Aamulehdestä luin tästä kirjasta. Onnistuin saamaan sen kirjastosta melkein saman tien ja ryhdyin lukemaan. Tunsin ihan heti suurta kiinnostusta kirjaa kohtaa, sillä kirjoittaja on kotoisin Ahvenanmaalta, Kökarista ja kirjan tapahtumat sijoittuvat sinne suunnalle saaristoon, pieneen Luotojen seurakuntaan.
Vietämme itse joka kesä 2 viikkoa Ahvenanmaalla, olen siellä viettänyt lomia lapsuudesta asti, siitä seuraa erinomainen lukkarinrakkaus tuota saaristoa kohtaan.
Teimme lisäksi juuri viime kesän kahden viikon Ahvenanmaan lomalta muutaman tunnin retken Sottungaan, Suomen pienimmälle paikkakunnalle. En millään voinut välttyä melkoisen vahvalta mielikuvalta siitä, että kirjan tapahtumapaikat sijoittuvat hyvinkin Sottungan näköiselle seudulle.
Nuori pappi Petter Kummel saapuu perheineen saaristoseurakuntaan papiksi. Eletään sotien jälkeistä aikaa.
Kirja on kertomus papinperheen elämästä, mutta niin paljon muutakin. Mitä kaikkia aiheita siihen sisältyykään.
Yksi parhaista mittareista hyville lukukokemuksille on vahva viipymisen tarve. Siis se, että samaan aikaan olisin halunnut lukea tarinaa eteenpäin ja samalla halusin jarrutella, koska minua harmitti jo etukäteen se, että kirja loppuisi.
Lopulta en malttanut odotella, vaan luin kirjan eilen loppuun. Se oli todella vaikuttava. Tämä on kerta kaikkiaan koskettava ja upea kirja, mutta en tietenkään halua paljastaa juonenkäänteitä. Itse ainakin arvostan sitä, etten tiennyt mitään ja sain/jouduin kohtaamaan lopun ilman etukäteistietoja.
Kirjan henkilöistä itselleni nousi vahvasti esille hänen vaimonsa Mona, johon ainakin itse kovasti samastuin. Monan keino selviytyä karusta ja väliin yksinäisestäkin elämästä on tiukka kuri ja toimeen tarttuminen. Hänen elämänsä pohjana on luja työnteko ja rakkaus puolisoonsa.
Loppuratkaisussa jäi kovasti mieleen pienet tyttäret Sanna ja Lillus. Mitä heidän elämäänsä voi kuulua myöhemmin..
Mielenkiintoinen sivuääni on myös postimies Antonilla, joka on hyvin tietoinen siitä, mitä merellä tapahtuu ihmisymmärryksen yläpuolella - tai ehkäpä sen ympärillä.
Jännittävä asia oli se, että minulla oli vielä tämä kirja kesken, kun tämän vuoden Finlandia-ehdokkaat julkistettiin. Tämä kirja on yksi ehdokkaista ja tällä hetkellä oma suosikkini ehdottomasti.
Tosin muista ehdokkaista olen lukenut vasta Riikka Ala-Harjan Maihinnousun. Aki Ollikaisen Nälkävuoden ehdin juuri alkuviikosta lainata kirjastosta ja muutkin olen jo varannut. Saisikohan kaikki luettua ennen kuin voittaja julkaistaan. Senhän valitsee tänä vuonna presidentti Tarja Halonen.
Suom. Leena Vallisaari
Is, 2012
Teos 2012
Luin 15.11.2012
Ilahduin tosi paljon, kun muistaakseni Aamulehdestä luin tästä kirjasta. Onnistuin saamaan sen kirjastosta melkein saman tien ja ryhdyin lukemaan. Tunsin ihan heti suurta kiinnostusta kirjaa kohtaa, sillä kirjoittaja on kotoisin Ahvenanmaalta, Kökarista ja kirjan tapahtumat sijoittuvat sinne suunnalle saaristoon, pieneen Luotojen seurakuntaan.
Vietämme itse joka kesä 2 viikkoa Ahvenanmaalla, olen siellä viettänyt lomia lapsuudesta asti, siitä seuraa erinomainen lukkarinrakkaus tuota saaristoa kohtaan.
Teimme lisäksi juuri viime kesän kahden viikon Ahvenanmaan lomalta muutaman tunnin retken Sottungaan, Suomen pienimmälle paikkakunnalle. En millään voinut välttyä melkoisen vahvalta mielikuvalta siitä, että kirjan tapahtumapaikat sijoittuvat hyvinkin Sottungan näköiselle seudulle.
Nuori pappi Petter Kummel saapuu perheineen saaristoseurakuntaan papiksi. Eletään sotien jälkeistä aikaa.
Kirja on kertomus papinperheen elämästä, mutta niin paljon muutakin. Mitä kaikkia aiheita siihen sisältyykään.
Yksi parhaista mittareista hyville lukukokemuksille on vahva viipymisen tarve. Siis se, että samaan aikaan olisin halunnut lukea tarinaa eteenpäin ja samalla halusin jarrutella, koska minua harmitti jo etukäteen se, että kirja loppuisi.
Lopulta en malttanut odotella, vaan luin kirjan eilen loppuun. Se oli todella vaikuttava. Tämä on kerta kaikkiaan koskettava ja upea kirja, mutta en tietenkään halua paljastaa juonenkäänteitä. Itse ainakin arvostan sitä, etten tiennyt mitään ja sain/jouduin kohtaamaan lopun ilman etukäteistietoja.
Kirjan henkilöistä itselleni nousi vahvasti esille hänen vaimonsa Mona, johon ainakin itse kovasti samastuin. Monan keino selviytyä karusta ja väliin yksinäisestäkin elämästä on tiukka kuri ja toimeen tarttuminen. Hänen elämänsä pohjana on luja työnteko ja rakkaus puolisoonsa.
Loppuratkaisussa jäi kovasti mieleen pienet tyttäret Sanna ja Lillus. Mitä heidän elämäänsä voi kuulua myöhemmin..
Mielenkiintoinen sivuääni on myös postimies Antonilla, joka on hyvin tietoinen siitä, mitä merellä tapahtuu ihmisymmärryksen yläpuolella - tai ehkäpä sen ympärillä.
Jännittävä asia oli se, että minulla oli vielä tämä kirja kesken, kun tämän vuoden Finlandia-ehdokkaat julkistettiin. Tämä kirja on yksi ehdokkaista ja tällä hetkellä oma suosikkini ehdottomasti.
Tosin muista ehdokkaista olen lukenut vasta Riikka Ala-Harjan Maihinnousun. Aki Ollikaisen Nälkävuoden ehdin juuri alkuviikosta lainata kirjastosta ja muutkin olen jo varannut. Saisikohan kaikki luettua ennen kuin voittaja julkaistaan. Senhän valitsee tänä vuonna presidentti Tarja Halonen.
maanantai 5. marraskuuta 2012
McCullough, Colleen: Kullan kosketus
Colleen McCullough: Kullan kosketus
Otava 2004
Luin ~ 5.11.2012
Kevyttä. Sääli, että vähän liiankin kevyttä. Mielestäni henkilöt olisivat olleet hyvinkin mielenkiintoisia ja tapahtumat moninaisia: Aiheina vaikka mitä kullankaivuusta, siirtolaisuudesta ja teollisesta vallankumouksesta naisen asemaan ja erirotuisten ihmisten suhteisiin. Jotenkin vain kirjalija tuntui olleen kovin etäinen henkilöidensä suhteen. Kirja teki mieli lukea loppuun, mutta aika paljon harmitti se, miksei näistä sinänsä hienoista aiheista ja hyvistä henkilöhahmoista oltu otettu kunnolla tarinaa irti. En edes oikein tiedä, mistä tämä harmillinen tunne johtuu, jotenkin vaan henkilöt ei heränneet henkiin.
Oon kyllä viime aikoina lukenut monia niin hienoja kirjoja, että vertailu voi olla vähän epäreilua...
Muistan Okalinnut (kirjailijan ensimmäinen?, no ainakin varmaan kuuluisin teos) niin hienona ja vaikuttavana lukukokemuksena. Alkoi epäilyttää, oliko sekään niin hyvä, kuin miksi sen muistan. Vaikka ei se haittaa, hyvä kirja se oli ainakin silloin, ja telkkarissa myös.
Otava 2004
Luin ~ 5.11.2012
Kevyttä. Sääli, että vähän liiankin kevyttä. Mielestäni henkilöt olisivat olleet hyvinkin mielenkiintoisia ja tapahtumat moninaisia: Aiheina vaikka mitä kullankaivuusta, siirtolaisuudesta ja teollisesta vallankumouksesta naisen asemaan ja erirotuisten ihmisten suhteisiin. Jotenkin vain kirjalija tuntui olleen kovin etäinen henkilöidensä suhteen. Kirja teki mieli lukea loppuun, mutta aika paljon harmitti se, miksei näistä sinänsä hienoista aiheista ja hyvistä henkilöhahmoista oltu otettu kunnolla tarinaa irti. En edes oikein tiedä, mistä tämä harmillinen tunne johtuu, jotenkin vaan henkilöt ei heränneet henkiin.
Oon kyllä viime aikoina lukenut monia niin hienoja kirjoja, että vertailu voi olla vähän epäreilua...
Muistan Okalinnut (kirjailijan ensimmäinen?, no ainakin varmaan kuuluisin teos) niin hienona ja vaikuttavana lukukokemuksena. Alkoi epäilyttää, oliko sekään niin hyvä, kuin miksi sen muistan. Vaikka ei se haittaa, hyvä kirja se oli ainakin silloin, ja telkkarissa myös.
perjantai 2. marraskuuta 2012
Samartin, Cecilia: Nora & Alicia
Cecilia Samartin: Nora & Alicia
Englanninkielinen alkuteos ilmestynyt nimillä Broken Paradise ja Ghost Heart 2004
Bazar 2011
Luin ~ 2.11.2012 ----
Oli taas niin hieno kirja. Tykkään Samartinista. Tämä oli samalla hieno lukukokemus tarinana ja tykkään myös aina oppia jotain historiasta sekä eri maiden tapahtumista. Tässä siis liikuttiin Kuubassa.
Vaikuttava ja puhutteleva asetelma kirjaan syntyi, kun läheiset, melkein samanikäiset serkukset Nora ja Alicia kokevat Kuuban tapahtumat tahoillaan hyvin eri tavalla. Nora perheineen pakenee USA:han. Millaista on pakolaisen elämä vieraassa maassa. Kun et halua unohtaa kotimaatasi ja kuitenkin uuteen paikkaan olisi hyvä kotiutua. Vanhemmat edustavat perinteitä ja haluavat srityisesti säilyttää vanhat tavat, vaikkapa seurustelun suhteen..
Kirjeenvaihto Alician kanssa pitää kotimaan asiat Noran mielessä. Alicia siis jää Kuubaan, avioituu ja saa lapsen. Elämä on vaikeaa ja vaarallista. Lopulta Noran on pakko palata. Kotiinpaluun kanssa tuleekin sitten isoja ongelmia..
Tarina oli lopulta hurjempi kuin arvasinkaan, mutta säilytti uskottavuutensa aika hyvin. Monelle varmaan on käynyt toisin.
Tiedän, että toistan itsäni, mutta tämäkin kuuluu mielestäni sarjaan Tärkeät Kirjat.
Englanninkielinen alkuteos ilmestynyt nimillä Broken Paradise ja Ghost Heart 2004
Bazar 2011
Luin ~ 2.11.2012 ----
Oli taas niin hieno kirja. Tykkään Samartinista. Tämä oli samalla hieno lukukokemus tarinana ja tykkään myös aina oppia jotain historiasta sekä eri maiden tapahtumista. Tässä siis liikuttiin Kuubassa.
Vaikuttava ja puhutteleva asetelma kirjaan syntyi, kun läheiset, melkein samanikäiset serkukset Nora ja Alicia kokevat Kuuban tapahtumat tahoillaan hyvin eri tavalla. Nora perheineen pakenee USA:han. Millaista on pakolaisen elämä vieraassa maassa. Kun et halua unohtaa kotimaatasi ja kuitenkin uuteen paikkaan olisi hyvä kotiutua. Vanhemmat edustavat perinteitä ja haluavat srityisesti säilyttää vanhat tavat, vaikkapa seurustelun suhteen..
Kirjeenvaihto Alician kanssa pitää kotimaan asiat Noran mielessä. Alicia siis jää Kuubaan, avioituu ja saa lapsen. Elämä on vaikeaa ja vaarallista. Lopulta Noran on pakko palata. Kotiinpaluun kanssa tuleekin sitten isoja ongelmia..
Tarina oli lopulta hurjempi kuin arvasinkaan, mutta säilytti uskottavuutensa aika hyvin. Monelle varmaan on käynyt toisin.
Tiedän, että toistan itsäni, mutta tämäkin kuuluu mielestäni sarjaan Tärkeät Kirjat.
sunnuntai 28. lokakuuta 2012
Björk, Marja: Posliini
Marja Björk: Posliini
Like 2008
Luin 27.-28.10.2012
Ainoa hyvä puoli flunssassa, kun se ei ole niin paha, etteikö jaksaisi lukea sängyllä: Voi lukea joskus jonkun kirjan kerralla alusta loppuun. Tämä kirja teki kyllä mielikin lukea yhdellä kertaa loppuun asti.
Päähenkilöt: tarinan alussa 8-vuotias, myöhemmin n. 14-vuotias Jaana, joka on kotoisin Savosta, köyhästä, rikkinäisestä perheestä. Jaanan perhe ja lähisukulaiset sekä Helsingin täti ja setä.
Tapahtumapaikka ja -aika: Savosta kotoisin ollaan ja Helsingissä Jaana käy vierailemassa pitkiäkin aikoja. Tapahtumat sijoittuvat omiin lapsuusaikoihini, siis 1960-luvulle. Siksi hyvin nostalginen kirja.
Jaana on rikkonaisessa perheessään laiminlyöty tyttönen, joka pääsee välillä ankeista kotioloista Helsinkiin Anita-tädin ja Kurt-sedän luokse. Lapseton pariskunta elää suomenruotsalaista vaurasta elämää, joka onkin todella erilaista kuin Jaanan kotiolot. On vain se salaisuus...
Ovelasti erilainen kuvaus tästä aiheesta. Ei se elämä todellakaan hääppöistä ole Jaanan kotona, siksi kukaan ei edes varmaan mieti, mitä Jaanalle todella tapahtuu Helsingissä. Eniten ehkä ihmetyttää Anitan osuus. Enpäs kuitenkaan paljasta juonta.
Tykkäsin kirjasta kyllä, se oli erittäin todentuntuinen. Lyhyesti ajatuksia 1.11.2012 vielä pitää korjata kirjoitusvirheet ja lisätä pari ajatusta ---
(Ehkä jaksan joskus nuhatta ja kuumeetta pohtia kirjaa enemmänkin.)
Like 2008
Luin 27.-28.10.2012
Ainoa hyvä puoli flunssassa, kun se ei ole niin paha, etteikö jaksaisi lukea sängyllä: Voi lukea joskus jonkun kirjan kerralla alusta loppuun. Tämä kirja teki kyllä mielikin lukea yhdellä kertaa loppuun asti.
Päähenkilöt: tarinan alussa 8-vuotias, myöhemmin n. 14-vuotias Jaana, joka on kotoisin Savosta, köyhästä, rikkinäisestä perheestä. Jaanan perhe ja lähisukulaiset sekä Helsingin täti ja setä.
Tapahtumapaikka ja -aika: Savosta kotoisin ollaan ja Helsingissä Jaana käy vierailemassa pitkiäkin aikoja. Tapahtumat sijoittuvat omiin lapsuusaikoihini, siis 1960-luvulle. Siksi hyvin nostalginen kirja.
Jaana on rikkonaisessa perheessään laiminlyöty tyttönen, joka pääsee välillä ankeista kotioloista Helsinkiin Anita-tädin ja Kurt-sedän luokse. Lapseton pariskunta elää suomenruotsalaista vaurasta elämää, joka onkin todella erilaista kuin Jaanan kotiolot. On vain se salaisuus...
Ovelasti erilainen kuvaus tästä aiheesta. Ei se elämä todellakaan hääppöistä ole Jaanan kotona, siksi kukaan ei edes varmaan mieti, mitä Jaanalle todella tapahtuu Helsingissä. Eniten ehkä ihmetyttää Anitan osuus. Enpäs kuitenkaan paljasta juonta.
Tykkäsin kirjasta kyllä, se oli erittäin todentuntuinen. Lyhyesti ajatuksia 1.11.2012 vielä pitää korjata kirjoitusvirheet ja lisätä pari ajatusta ---
(Ehkä jaksan joskus nuhatta ja kuumeetta pohtia kirjaa enemmänkin.)
Nopola, Sinikka ja Tiina: Risto Räppääjä ja nukkavieru Nelli
Sinikka ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja nukkavieru Nelli
..... 2012
Luettu yhdessä ääneen ~ 27.10.2012
Odotettu ja etukäteen nuorison toimesta epäilyttänyt uusin Risto Räppääjä. Lähinnä epäilykset kohdistuivat uuteen kuvittajaan, ennakkoasenne siis aika epäilevä..... palataan tähänkin, kunnhan oon flunssassa vähän paremmalla puolella.
Päähenkilöt: Risto Räppäjä ja hänen tätinsä Rauha, Nelli Perhonen + vanhempansa TV-Perhoset, Lennart Lindberg sekä Elvi Räppääjä. Sekä Nellin kissa Aapo.
Tarinan huippukohtaa piti ehkä tavallista enemmän valmistella, siksi alku tuntui vähän oudolta. Kuulijakunta narisi ja valitti. Luettiin kuitenkin loppuun. Tuttua. Ihan hauskaa.. mutta loppu täytyy lukea joskus uudelleen, koska nukahdin autossa kesken kaiken (olin tulossa kipeäksi).
..... 2012
Luettu yhdessä ääneen ~ 27.10.2012
Odotettu ja etukäteen nuorison toimesta epäilyttänyt uusin Risto Räppääjä. Lähinnä epäilykset kohdistuivat uuteen kuvittajaan, ennakkoasenne siis aika epäilevä..... palataan tähänkin, kunnhan oon flunssassa vähän paremmalla puolella.
Päähenkilöt: Risto Räppäjä ja hänen tätinsä Rauha, Nelli Perhonen + vanhempansa TV-Perhoset, Lennart Lindberg sekä Elvi Räppääjä. Sekä Nellin kissa Aapo.
Tarinan huippukohtaa piti ehkä tavallista enemmän valmistella, siksi alku tuntui vähän oudolta. Kuulijakunta narisi ja valitti. Luettiin kuitenkin loppuun. Tuttua. Ihan hauskaa.. mutta loppu täytyy lukea joskus uudelleen, koska nukahdin autossa kesken kaiken (olin tulossa kipeäksi).
Pamuk, Orhan: Valkoinen linna
Orhan Pamuk: Valkoinen linna
Beyaz Kale, Istanbul 1985
Tammi 1990
Keltainen kirjasto nro 263.
Luin ~ 26.10.2012
Kommentti:
Nobelkirjailijoihin tutustumista.
Päähenkilö: Italialaismies, jonka turkkilaiset (merirosvot) vangitsevat.
Tapahtumapaikka ja -aika: Istanbul 1600-luvulla.
Aika pitkäpiimäinen kirja. Kirjailija itsekin totesi, että tarina loppui jo kauan sitten... ja arvostelukykyinen lukija olisi sen huomannut. En sitten lopultakaan ihan tajunnut, miksi se siis jatkui. Päähenkilön lisäksi tarinassa oli hänen kaksoisolentonsa (Hoca?), ja ideaa kaksoisolentojen vaihtumisesta valmistellaan aika pitkään. Se ei siis mitenkään tule enää kenellekään yllätyksenä, se suorastaan alkaa haukotuttaa. Loppuvaiheen taistelukuvauksesta, jota kauan odotettiin ja jonka piti ehkä olla jonkinlainen huipentuma, en jaksanut enää ollenkaan kiinnostua.
Olisi sittenkin pitänyt lukea ensin joku kirjailijan uudempi teos.
Beyaz Kale, Istanbul 1985
Tammi 1990
Keltainen kirjasto nro 263.
Luin ~ 26.10.2012
Kommentti:
Nobelkirjailijoihin tutustumista.
Päähenkilö: Italialaismies, jonka turkkilaiset (merirosvot) vangitsevat.
Tapahtumapaikka ja -aika: Istanbul 1600-luvulla.
Aika pitkäpiimäinen kirja. Kirjailija itsekin totesi, että tarina loppui jo kauan sitten... ja arvostelukykyinen lukija olisi sen huomannut. En sitten lopultakaan ihan tajunnut, miksi se siis jatkui. Päähenkilön lisäksi tarinassa oli hänen kaksoisolentonsa (Hoca?), ja ideaa kaksoisolentojen vaihtumisesta valmistellaan aika pitkään. Se ei siis mitenkään tule enää kenellekään yllätyksenä, se suorastaan alkaa haukotuttaa. Loppuvaiheen taistelukuvauksesta, jota kauan odotettiin ja jonka piti ehkä olla jonkinlainen huipentuma, en jaksanut enää ollenkaan kiinnostua.
Olisi sittenkin pitänyt lukea ensin joku kirjailijan uudempi teos.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)