WSOY, 2022
Luin ~ 26.11.2022
Kuvaus:
Jäänkirkasta valoa hohtava romaani naisesta, joka luuli tietävänsä kuka on.
”Ei tästä elämästä kukaan selviä ehjänä. Ainoa mistä ihminen voi yllättyä, on se millä tavalla kukakin menee rikki.”
Eletään vuotta 1947, kun kuusissakymmenissä oleva Elna Suorajärvi saa opettajan paikan syrjäiseltä Niemen koululta, läheltä Neuvostoliiton rajaa. Mikään ei ole niin kuin pitäisi: koulurakennus paljastuu saksalaisilta unohtuneeksi parakiksi ja sairaus runtelee elimistöä. Siskostaan Sallista on muistona katkerat riidat ja iskut ohimossa. Elna tarttuu kuitenkin toimeen, sillä opettaa hän osaa, vaikka joidenkin mukaan hankala onkin.
”Vitkaan mutta varmasti koulunkäynti alkaa sujua. Aivan kuin hevosen raskain hetki on tukkikuorman saaminen liikkeelle, mutta kun reki on nytkähtänyt vauhtiin, ei sitä käy enää pysäyttäminen.”
Yksinäinen talvi tiettömien taipaleiden takana on kuitenkin raskas, ja mieleen nousee asioita, joita ei tahtoisi ajatella.
Vuodenkiertoa seurailevassa romaanissaan Tommi Kinnunen kirjoittaa sisukkaasta opettajattaresta, riemusta ja luopumisesta vivahteikkaasti ja täydellä sydämellä, niin kuin vain hän osaa.
Kommentti:
Varsin surumielinen tarina. Sodanjälkeinen Suomi, syrjäseutu, parakkimainen pikkukoulu lähes täysin ilman koulutarvikkeita. Opettajaksi koulun ankeuteen muuttaa jo valmiiksi ankeissa kantimissa oleva opettajatar. Mielenkiintoista pohdintaa ja muistutus siitä, että sodan loppuminen ei tarkoittanut sitä, että kaikki asiat olisivat yhtäkkiä olleet kovin hyvin tai hienosti.
Tai että työhön kykenemätön ihminen olisi automaattisesti voinut siirtyä eläkkeelle. Tai saanut apua sairauteensa.
Sotatraumoista ei silloin (paljonkaan) puhuttu, mutta ne koskettivat kaikkia. Hiljaa yritettiin jälleenrakentaa koteja, kouluja, perheitä ja ihmisiä, vaikka kaikista tarvikkeista oli pulaa. (284 sivua.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti