Paula Nivukoski: Mainingin Varjo
Otava, 2020
Luin ~ 27.9.2020
Kuvaus:
Pääseekö pohjalaispitäjästä pakoon muualle kuin meren syliin?
Pappilan naisväki oppii vaikenemaan, kun papan askelet kaikuvat portaissa. Evalina taipuu papan tahtoon, kunnes rakastuu nuoreen kalastajaan. Ankara isä ei ikimaailmassa hyväksyisi Andersia vävyksi, joten nuoripari karkaa kaukaiselle luodolle.
Taakse jää paitsi Papan varjo myös rakas sisko ja äidin hyräily hiljaisissa huoneissa, eivätkä muistot jätä Evalinaa rauhaan. Luonnonvoimat eivät tahdo pahaa, mutta armoa ne eivät anna. Riittääkö Evalinan rakkaus, kun myrsky lyö yli luodon ja Anders viipyy merellä?
Kommentti:
Tämä kirja oli kyllä aivan uskomaton lukukokemus. Kieli oli runollista ja valtavan sisältörikasta, ja siksi jopa välillä hidasta lukea.
Oli erikoista, miten tarinan sävy muuttui alun kepeästä ja kevyestä, lähes tyttökirjamaisesta ja romanttisesta ensin realistisemmaksi ja loppua kohti todella raskaaksi. Täytyy nyt tunnustaa, että jossain kohdassa jopa harkitsin kirjan jättämistä kesken, sillä päähenkilön avuttomuus tuntui suorastaan käsittämättömältä. Olisin kaivannut sellaista reipasta naispäähenkilöä, joista kerrotaan selviytymistarinoita. Mutta onneksi luotin kirjailijan taitoon tehdä tästä kokonainen tarina, sillä tulihan se sieltä. Ei lukija sentään saa päättää, millainen tarinan pitää olla, vaikka mieli tekisikin ;).
En tietenkään halua paljastaa juonta, koska kirjan idea on mielestäni se, että lukija ei voi todellakaan aavistaa, mitä tulee tapahtumaan ja mitä toisaalta aiemmin on tapahtunut. Kirjassa keritään vuorotellen auki nykyhetkeä pienellä luodolla sekä Evalinan muistikuvia kotipappilasta. Osa muistoista on niin kipeitä, että ne ovat ehkä unohtuneetkin ja palaavat mieleen vasta, kun tosi on jo kyseessä. Sen voin kertoa, että kirjan sävy kyllä muuttuu alun kepeydestä aivan toisenlaiseksi.
Lue ihmeessä tämä kirja!
Edit. 3.11.2020
Jatkan tätä kommentointia näin vielä myöhemmin, koska tämä kirja teki vaikutuksen ja kuitenkin muutaman viimeaikaisen kirjan jälkeen olen miettinyt, miksi tässä - ja niissä muissakin - jäin kuitenkin kaipaamaan jotain.
Tarina on siis todella mielenkiintoinen ja hyvin laadittu sekä oivaltavasti ja taidolla kerrottu. Kieli on rikasta ja omankuuloista, positiivisessa mielessä välillä suorastaan runollista, eikä kuitenkaan liian kikkailevaa. Mielestäni tarkoituksella "kikkaileva" kieli ei enää lisää tarinaan hyvää, jos se vie liikaa huomion tarinasta.
Mitä siis jäin kaipaamaan? Jäin kaipaamaan persoonaa!
Evalinan tarina on koskettava ja se, miten hänen menneisyytensä paljastuu vähitellen lukijalle ja kertoo hänestä, on juonellisesti oivallista! Mutta itse Evalina henkilönä jää jotenkin hieman tarinansa jalkoihin, ja etäiseksi.
Kun näin traagisen tarinan lukee, sitä haluaisi myös kiintyä henkilöihin, joista lukee. Enkä tarkoita, että päähenkilöstä täytyisi pelkästää pitää, kyllä hänessä särmää ja/tai puutteitakin saa olla.
Suuri kirjallisuus tulee sieltä, missä uskaltaudutaan ja heittäydytään. Henkilö, johon on kiintynyt, jää lukijan mieleen vielä pitkäksi aikaa - voi olla, että häntä ei unohda koskaan! Tämän vuoksi pidän erityisen paljon esimerkiksi Ulla-Lena Lundbergin kirjoista. Hänen päähenkilöillään on aina merkitystä, ja kerronnassa on suurta lämpöä.
Ainakin sellainen olo minulle on jäänyt hänen kirjoistaan.
(380 sivua.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti