Salmi, Hyppe: Aaltoja ja asiattomuuksia

Hyppe Salmi: Aaltoja ja asiattomuuksia
Tammi, 2019
Luin ~ 30.10.2019

Kuvaus: (kustantajan)

Viiskyt voi olla uusi kolkyt, mutta perseestä se silti on.
Riehakas esikoisromaani elämänvaiheesta, joka naista itseään harvoin naurattaa. Lukijaa kyllä!
Kahvi maistuu kuralta, ihmiset ovat tyhmiä ja koko ajan on hiki. Ei voi olla totta: vaihde-vitun-vuodet? Rimmahan on nainen parhaassa iässä, vasta päässyt exästä ja alkanut pettyä Tinderissä! Parasta ennen -päiväys saattaa olla ohi, mutta viimeiseen käyttöpäivään on onneksi vielä aikaa. Itsenäisen naisen unelmat vaativat toteutuakseen kompurointia ja noloja tilanteita, joita soisi tapahtuvan vain jollekulle toiselle. Lukijalle ne ovat silkkaa herkkua.

Kommentti:

Kolmas suomalainen esikoisteos peräkkäin, ihan sattumalta.
Tämän kirjan aiheena on vaihdevuodet ja kyllähän siitä aiheesta saikin revittyä aika kasan huumoria. Kun tässä on itsekin 50 ja risat, niin moni asia upposi kyllä tai meni ainakin aika läheltä.
Toisaalta urbaanin eronneen naisen elämä tuntuu aika kaukaiselta tällaisesta maalaisjuntista, joka äskettäin sai viettää hopeahääpäivää eikä ole näillä näkymin eroamassa edelleenkään siipastaan. Mutta oli silti hauska lukea railakasta ja reipasta analyysiä vaihdevuosien ja keski-iän ajan elämästä. Koska vetäähän se välillä myös aika vakavaksi.
(257 sivua.)

Luoma, Emma: Vain huonoja vaihtoehtoja

Emma Luoma: Vain huonoja vaihtoehtoja
Myllylahti Oy, 2019
Luin ~ 27.10.2019

Kuvaus: (kustantajan)

Täydellinen paketti jännityksen, sairaalasarjojen ja chick lit -vivahteiden ystäville. Esikoiskirjailija ja lääkäri Emma Luoma kuorruttaa epäilyttävät onnettomuudet ja uhkaavan vainoamisen herkullisilla huomioilla niin sairauslomaa himoitsevista asiakkaista kuin pienen työyhteisön romanttisista jännitteistä.
Vastavalmistunut lääkäri Junita Laine palaa lapsuutensa kotikaupunkiin auttamaan veljeään Jeroa, joka on halvaantunut onnettomuudessa. Työ paikallisessa terveyskeskuksessa panee Junitan heti koville, potilaat eivät hoidu yhtä helposti kuin oppikirjoissa. Kotona murjottava Jerokin tuntuu ventovieraalta.
Kaupungissa alkaa tapahtua outoja onnettomuuksia, ja Junitan ja Jeron kynnykselle ilmestyy nimettömiä uhkauksia. Junita purkaa ahdistustaan juoksemiseen, punaviiniin sekä vertaistukeen, jota hän saa työkavereiltaan - erityisesti kollegalta, johon hän ihastuu vastoin suunnitelmiaan.
Kun viimeisin onnettomuus osuu liian lähelle, on Junitan selvitettävä, mitä kaupungissa oikeastaan tapahtuu ja kuka on nimettömien uhkauksien takana. Jerokin tuntuu salailevan jotakin. Voiko Junita luottaa enää edes omaan veljeensä?

Kommentti:

Jo kuvaus kertoo, että onhan tässä aikamoinen/ kunnianhimoinen paketti; jännitystä, sairaalasarjaa ja chic lit-vivahteita. Yllätyin kyllä postiivisesti siitä, miten vetävä tarina oli. Kyllä totisesti teki mieli tämän aamun töihinlähdöstä huolimatta lukea illalla loppuun.
Juonenkehittely oli ehkä hitusen kömpelöä välillä ja jäin kyllä kaipaamaan henkilöihin vähän enemmän lämpöä. Teksti ja henkilöiden kuvaus oli ehkä vähäsen kliinistä (toisaalta, ihmekös tuo :). No, mä kyllä tykkäisin kiintyä päähenkilöihin, mutta jäivät nyt vähän etäisiksi.

Ihan mielenkiinnolla odotan kyllä kirjailijan mahdollisia muita teoksia.
(349 sivua.)

Rönkä, Antti: Jalat ilmassa

Antti Rönkä: Jalat ilmassa
Gummerus, 2019
Luin ~ 22.10.2019

Kuvaus: (kustantajan)

Uusi kaupunki, uudet ystävät, uusi alku. Aaro aloittaa opinnot yliopistossa. Hän haluaisi mennä mukaan porukoihin, lounaalle ja baariin, mutta häntä raastaa piinaava tunne, ettei häntä kaivata eikä haluta.
Vaikka kouluvuodet kiusaajineen ovat mennyttä elämää, häpeä kulkee kuin piru harteilla. Kiusaajien äänet eivät anna hetkeksikään unohtaa, miten huono, mitätön ja ruma Aaro on muiden silmissä.
On vaihtoehtona sulkea ovet ja paeta maailmaa tai mennä kohti pelkojaan ja paljastaa toiselle itsensä pohjiaan myöten.
Jalat ilmassa on riipaisevan rehellinen, omakohtainen kertomus siitä, miten kiusaaminen jättää kiusattuun arvet, jotka eivät parane koulun päätyttyä. Vahva kaunokirjallinen debyytti kuvaa viiltävän kirkkaasti, millaista on kantaa häpeän taakkaa, ja miten toisen ihmisen hyväksyvä katse voi keventää raskaita kantamuksia.

Kommentti:

Aika karu tarina, mutta upeasti kirjoitettu. Riipaisevaa, kun ajattelee, miten ainutkertainen on ihmisen lapsuus. Miten se meneekin, takaisin sitä ei saa, eikä kukaan korvaa pilattua lapsuutta tai nuoruutta. Jos pilaa elämänsä aikuisena, se voi jo olla omaakin syytä, mutta lapsuuden pilaavat kyllä ihan muut ihmiset.
Kummallisinta on ehkä se, miten tavallisissa perheissä ihan tavalliset ihmiset ovat osapuolia tällaiseen. Tavalliset pikkupojat tai tytöt, jotka omaksi huvikseen kiusaavat kiusaamisen perästä toisia. Tai opettajat, jotka eivät näe tai puutu, vaikka ehkä aavistavat jotain.
"Se on vain leikkiä!" Olen itsekin kuullut tällaisen tokaisun, kun menin sijaisena välitunnilla poikien härnäämisen väliin. Jälkeenpäin kuulin kuiskauksen "Kiitos, ope!", enkä koskaan unohda sen pojan ilmettä (vaikken muistakaan enää hänen nimeään).
Tai vanhemmat, jotka eivät näe eivätkä kuule, mitä oikeasti tapahtuu. (Pisto sydämeen, olen itsekin äitinä nähnyt vain sen minkä olen nähnyt.) Tai se kiusattu, joka kerta toisensa jälkeen sanoo, että asiat on ok. Koska ei halua aiheuttaa harmia (itselleen tai toisille?).
Miten ihmeessä tiedon voisi silloin kaivaa toisesta ulos?!
Olen toki itsekin kokenut kiusaamista koulussa, mutta se ei ollut kovin pahaa eikä toistuvaa. Itse olen käsitellyt asiaa kertomalla siitä jälkeenpäin.
Tämä on hyvä kirja, koska kirjoittaja ei todellakaan sortunut mihinkään oikotieratkaisuihin. Tämä kuvaa hyvin uskottavasti juuri hyvin sitä, miten pitkään jatkunut kiusaaminen kaivautuu niin syvälle ihmiseen, että se vaikuttaa todennäköisesti hänen koko loppuelämänsä. Luottamus toisiin ihmisiin ja usko omaan itseen pitää kasata ihan kokonaan ja uusista aineksista.
Eivät asiat muutu taikaiskusta edes uudessa ympäristössä, jos ja kun itsetunto on jo valmiiksi suunnilleen nollassa.
Jotenkin ajattelee, että tämä elämä on tarpeeksi rankkaa ja vaativaa muutenkin, miksi pitää vielä toisten saada lisätaakka kantaakseen.

Tämän kirjan kielestä tykkäsin ihan älyttömän paljon. Se oli älykästä enkä ainakaan itse tunnistanut päälleliimattua sanakikkailua (jolle olen vähän allerginen). Kirjan mustahko huumori upposi meikäläiseen myös.
Lopuksi lainaus, jonkinlainen tiivistelmä:
"Vanhus. Kunpa olisin vanhus. Elämä on kuin rankka työpäivä, kasa loputtomia tunteja joista pitää vielä selvitä jotenkin. Vanhus on selvinnyt niistä kaikista."

(224 sivua.)

Larsen, Britt Karin: Finnskogen, taivaankarhun metsä

Britt Karin Larsen: Finnskogen, taivaankarhun metsä
Himmelbjörnens skog, 2010
Suom. Jänis Louhivuori
Minerva Kustannus Oy, 2019
Luin ~ 21.10.2019

Kuvaus: (kustantajan)

Vaikuttava jatko-osa menestysromaanille Finnskogen – Elämän kehto.
Britt Karin Larsenin vangitseva historiallinen romaanisarja kertoo Norjan ja Ruotsin rajametsien etnisestä vähemmistöstä, metsäsuomalaisista. Elämä Suomalaismetsissä 1800-luvulla on kovaa, leipä tiukassa ja koettelemukset määrättömiä.
Mustamäen torppa on palanut. Verityöstä etsitty Mustamäen Taneli antautuu virkavallalle ja joutuu Kristianiaan istumaan tuomiotaan. Linan on selvittävä yksin lasten kanssa. Torpparit kamppailevat tulevaisuudestaan olosuhteissa, jotka harvoin ovat heidän puolellaan.
Britt Karin Larsen kuvaa kaikkea tätä vangitsevasti, herättäen henkilöhahmot ja historiallisen ajanjakson eloon lähes maagisella tavalla.

Kommentti:
Tarina alkoi vetää paremmin, kun aloin muistaa henkilöt ja heidän keskinäiset suhteensa jo paljon paremmin. Ehkä vain aloitin sen ekan osan liian pian edellisen kirjan jälkeen.
Nyt tähän pitää sitten odottaa lisää suomennoksia, muistaakseni sarjassa on seitsemän osaa. Jos tarina pysyy yhtä mielenkiintoisena, niin pitäähän tätä seurata.
(320 sivua.)

Larsen, Britt Karin: Finnskogen, elämän kehto

Britt Karin Larsen: Finnskogen, elämän kehto
Det vokser et tre i Mostamägg, 2009
Suom. Jänis Louhivuori Minerva Kustannus Oy, 2019
Luin ~18.10.2019

Kuvaus: (kustantajan)

Finnskogen, elämän kehto on vangitseva historiallinen romaani Norjan ja Ruotsin rajametsien etnisestä vähemmistöstä, metsäsuomalaisista, ja heidän elämästään Suomalaismetsissä 1800-luvun puolivälissä.
Liina asuu ihmisiltä piilossa metsässä vastasyntyneen tyttölapsen kanssa. Lapsi on hänen, isän nimeä ei kukaan saa uhkaamallakaan tietää. Kun talvi on tulossa, Liina lähtee vaeltamaan lapsi selässään Norjan puolelle etsimään ruokaa ja mahdollisia sukulaisia. Matkalla vastaan osuu Mustamäen Taneli, villimies, karhunkaataja ja hevostrokari, jolla huhutaan olevan miestappo tunnollaan. Liina ja Taneli kiintyvät vähitellen toisiinsa.
Muut alueen asukkaat ylenkatsovat suomalaisia ja huhut kertovat, että metsäkansa on pakanoita, jotka kainostelematta kylpevät yhdessä alasti niissä taloissa, joita he kutsuvat saunoiksi.
Jotta tämä villi kansa saataisiin kuriin ja Herran nuhteeseen, asetetaan Suomalaismetsiin nuori norjalainen pappi. Nuhdesaarnoja pitävällä hengenpaimenella on kuitenkin omat heikkoutensa.
Metsäsuomalaisten eloonjäämiskamppailu, omaleimaiset elämäntavat, taikausko, noituus ja ennen kaikkea siteet luontoon on tuotu esiin elävin kuvin, mutta kunnioituksella ja lämmöllä. Luonto on metsäsuomalaisille pyhä ja loukkaamaton.
Finnskogen, elämän kehto on metsäsuomalaisista kertovan kirjasarjan aloitusosa. Sarja herättää eloon lähes unohdetun kappaleen suomalaisten historiaa. Samalla se valaisee oivasti suomalaista identiteettiä.

Kommentti:
Oli suuret odotukset tähän metsäsuomalaisista kertovaan kirjaan ja vähäsen petyin. Tuntui aika kevyeltä, etenkin edelliseen painavaan tekstiin verrattuna. (Jalosen Merenpeitto)
En tiedä, johtuiko vielä osittain siitä, että kirjaston kirja on pokkari, mutta jotenkin tämä oli vähän kömpelö, kioskimainenkin tarina. Kirja ei ollut kovin paksu ja silti se oli vähän sekava eikä henkilöihin oikein päässyt kunnolla tutustumaan eikä kiintymään.
Tietysti lopussa oli kunnon cliffhanger (mikäs sen suomennos mahtaa olla, juonikoukkuko?), joten mun täytyy nyt kuitenkin varmaan lukea vielä seuraava osa, kun se nyt sattuu olemaan jo kirjastosta lainassa. Annan tälle sarjalle siis uuden mahdollisuuden vielä. (pokkari, 235 sivua.)

Jalonen, Olli: Merenpeitto

Olli Jalonen: Merenpeitto
Otava, 2019
Luin ~ 15.10.2019

Kuvaus: (kustantajan)

Finlandia-palkittu kasvutarina jatkuu – uudet eksperimentit vievät Anguksen pinnan alle, ennen näkemättömiin ja pelottaviin syvyyksiin.
16-vuotias Angus on tiedemies Edmond Halleyn suojatti ja oppipoika Lontoossa. Tiedonhaluinen nuorukainen saa elää Halleyn perhepiirissä ja osallistua erikoisiin ja vaarallisiin kokeisiin. Aikuistumisen myötä Angus oppii paljon uutta maailmasta, ja alkaa haaveilla suuresta tulevaisuudesta. Englantia ympäröi sota, ja uutiset lapsuuden saarelta St. Helenalta huolestuttavat.
Väsymättömän Halleyn tähtäimessä on kokonainen merenalainen huone. Hänen meritutkimuksensa johtavat pitkälle matkalle. Mutta kuinka veden alla voisi elää?

Kommentti:

Oli taas todella hidas kirja lukea. Kaksi viikkoa urakoin eikä tämä olisi vieläkään ehkä valmis, jos en olisi ottanut kirjaa syyslomareissuun mukaan. Kirjaston sakkojen uhallakin.
Mutta tykkäsin kuitenkin, Angus on hyvin sympaattinen hahmo ja omalla ympäripyöreän pohdiskelevalla tavalla oivaltelee maailmasta ja sen ilmiöistä monenlaisia asioita.

Leppänen, Aino: Positiivinen yllätys

Aino Leppänen: Positiivinen yllätys
Docendo Oy, 2019
Luin ~ 25.9.2019

Kuvaus: (kustantajan)

Tavallinen koulupäivä keskeytyy, kun lukiolaistyttö Ainon raskaustestin tulos on positiivinen. Tilanne yllättää perheen ja lähipiirin täydellisesti, varsinkin poikaystävän. Edessä on päätös, jossa punnitaan elämä ja kuolema. Asian moraalista puolta Aino ei ole koskaan ehtinyt edes miettiä.
Miten istuvat sanat raskausviikko, synnytysvalmennus ja ultraäänitutkimus 17-vuotiaan lukiolaisen maailmaan? Miten onnistuu itsenäistyminen muutaman kuukauden varoitusajalla? Miten selvitä hormonien epätasapainosta, jos ei edes tiedä kärsivänsä sellaisista?
Aino saa vertaistukea tädiltään, samaan aikaan raskaana olevalta aikuiselta naiselta. Elämän ennakoimattomuus häkellyttää, ja yllättävä tragedia asettaa tytön valinnan aivan uuteen valoon.
Kirjailijan omaan elämään pohjautuvassa esikoisromaanissa vakava aihe on silattu lempeällä ja ironisella huumorilla. Kirja on tärkeä näkökulma viime vuosina puhuttaneeseen teiniäitiyteen. Äidinrakkaus ei ole iästä kiinni, ja vaippoja oppii vaihtamaan nuorikin. Silti vauvaperheen arki voi uuvuttaa myös nuoren äidin, vaikkei olisi odottanutkaan vaaleanpunaisia vaahtokarkkiunelmia. Ei ole helppoa jäädä kotiin imettämään, kun muut lähtevät lauantai-iltana juhlimaan nuoruuttaan.
Mutta jos on valmis harrastamaan aikuisten leikkejä, pitäisikö olla myös valmis kantamaan aikuisen vastuu?


Kommentti:

Kirjan kieli oli jännä kontrasti edelliseen lukemaani (Nopeasti piirretyt pilvet), sillä tässä oli todellakin nuoren, 17-vuotiaan tytön kertojaääni hyvin vahvana, jopa kömpelönä.
Ajattelinkin, että tämä kuuluisi nuorten tai nuorten aikuisten kirjojen kategoriaan, mutta taitaa ihan aikuisten kirjana olla hyllyssä.
Hyvin omakohtainen ja siksi myös puhutteleva tarina. Kirja muistutti jännällä tavalla ajasta tuolta 2000-luvun alussa, jolloin some ei ollut vielä niin vahvasti läsnä kuin nykyään. Teiniäidin ja vähän myös yh-äidin tarina. Kannattaa lukea ja antaa luettavaksi myös teineille.
(195 sivua.)

Nivukoski, Paula: Nopeasti piirretyt pilvet

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet
Otava, 2019
Luin ~ 23.9.2019

Kuvaus: (kustantajan)

Vahvatunnelmainen esikoisteos sinnikkäästä 1920-luvun pohjalaisnaisesta, jota elämä taivuttaa muttei murra. Isälle annettu lupaus joutuu koetukselle, kun aviomies pakenee merten taa.
Kun Liisa menee naimisiin Kallen kanssa, edessä siintävät onnelliset vuodet täynnä hellyyttä. Mutta avioliitto onkin rahapussin nyörien kiristämistä, laskiämpärin tyhjentämistä ja valittava vanha äiti tuvan nurkassa.
Kalle lähtee paremman elämän perässä Amerikkaan, ja Liisa jää lastensa kanssa Isoonkyröön. Häntä painaa lupaus, jonka hän antoi isälleen tämän kuolinvuoteella: talo on pidettävä suvussa. Mutta kuinka paljon nuori nainen jaksaa harteillaan kantaa?

Kommentti:

Mielenkiintoinen näkökulma Amerikan siirtolaisuuteen, sillä nyt ei kerrota reissuun lähtijästä ja hänen seikkailuistaan, vaan siitä, miltä vaimosta tuntuu jäädä kotiin lasten ja hylkäämisen kanssa kyläläisten puheenaiheeksi.
Tykkäsin ihan valtavasti tästä tarinasta sekä kirjan kerronnasta. Tämä oli niitä kirjoja, joita lukee jarrutellen, jotta lukuilo ei loppuisi liian pian.
Olen aika kriittinen kielikuvien viljelyn suhteen, ja melkeinpä allerginen päälleliimatun tuntuisille uusiosanoille, mutta tämän kirjan teksti soljui sujuvasti ja kielikuvat viehättivät, koska ne veivät tarinaa eteenpäin ja antoivat asioille merkitystä.

Miten pitkää voikaan kevään tulo olla, kun: "Päivät olivat laihoja kuin kaksi kertaa jatkettu velli."
Uuden merkityksen tarina saa tosipohjaisuudestaan.
(334 sivua.)

Bourne, Holly: Katsokaa miten onnellinen olen

Holly Bourne: Katsokaa miten onnellinen olen
How Do You Like Me Now?, 2018
Suom. Kristiina Vaara
Gummerus, 2019
Luin ~ 17.9.2019

Kuvaus: (kustantajan)

Tori Bailey on totuuksia laukova menestyskirjailija, joka on innoittanut miljoonia naisia ympäri maailmaa elämään juuri sellaista elämää kuin he itse haluavat. Nyt hän kiertää pitämässä motivointiluentoja ja jakaa somessa inspiroivia viestejä faneilleen. Kaiken lisäksi hänellä on täydellinen, kadehdittava parisuhde.
Mutta Tori on elänyt suuressa valheessa.
Hän ei ole harrastanut pitkäaikaisen poikaystävänsä kanssa seksiä puoleen vuoteen. Tämä ei halua edes keskustella avioliitosta, kun taas kaikki Torin ympärillä tuntuvat menevän kihloihin ja saavan vauvoja. Kun Torin paras ystävä Dee – hänen luottoihmisensä, ainoa joka ymmärtää tätä hulluutta – sitten rakastuu, Tori pelkää jäävänsä yksin jälkeen.
Kun maailma tunkee ennaltamäärättyyn muottiin ja 30-vuotisuuden rajapyykki saa kellon tikittämään kovaa, vaatii kanttia kulkea omaa polkua. Mutta onko Tori tarpeeksi rohkea noudattamaan omia oppejaan?

Kommentti:

Tässäpä meille oikein täyslaidallinen chic litiä. Mutta ei pelkästään sitä, vaan aika paljon asiaakin!
Hämmästelen näitä brittikirjailijoita, joita riittää joka oksalle. Kevyttä ja nopeastiluettavaa tarinointia, mutta niin usein asioita pintaa syvemmältä. Melkoisen naulan kantaan, joskin kirjailijan vapaudella karrikoiden kuvattiin nuorten naisten ulkonäkö- ja muita vaatimuksia nykymaailmassa. Kyllähän tämä somemaailma kaikeassa sosiaalisuudessaan tuntuu ihmisiä myös vahvasti yksinäistävän. Ja mielikuva, joka luodaan ja on luotu somepäivitysten avulla voi olla melkoinen vankila, etenkin, jos julkisuus on samalla ammatti.
On vaikea elää omaa elämäänsä, jos sitä koko ajan vertaa muiden elämään. Ihmiset päätyvät esittämään omaa elämäänsä, ja silti kaikki ajattelevat, että muiden elämä on juuri sellaista miltä se näyttää somen päivitysten perusteella. Päivitysten tykkäysten seuraaminen vie huomion nykyhetkestä, mutta kukapa meistä ei nauttisi siitä, kun syntymäpäivänä tulee paljon onnitteluja tai tykkäyksiä facebookissa. :)
Mitä kaikki tämä sometus tekee meidän lähimmille ihmissuhteillemme, kas siinä iso kysymys.
Viimeiseen asti sai jännittää, tapahtuuko Torin elämän umpikujalle jotain, mutta enpäs kerrokaan siitä sen enempää...

(396 sivua.)

Ellilä, Kirsti: Lepra

Kirsti Ellilä: Lepra
Arktinen Banaani, 2019
Luin ~ 14.9.2019

Kuvaus: (kustantajan)

Ajurin hevonenkin kieltäytyi lähestymästä leprasairaalaa. Köyhien ihmisten rujouttavaa sairautta kavahdettiin, vaikka se ei tarttunut helposti ja parannuskeinon löytymiseen suhtauduttiin toiveikkaasti. Mutta sairaala ei ollut paha paikka, päinvastoin: luonnonkauniin ympäristön keskellä kasvimaa ja ruusutarha kukoistivat potilaiden osallistuessa talon töihin kukin kykyjensä mukaan.
Toimelias diakonissasisar Matilda saapuu kiireellä ja kyselemättä Orivedelle auttamaan Helmi-siskoaan, niinikään diakonissaa ja laitoksen johtajatarta, tämän saatua outoja oireita. Matildan otettua ohjat käsiinsä alkavat myös salaisuudet paljastua.
Lepra on romaaneistaan ja nuortenkirjoistaan tunnetun Kirsti Ellilän (s. 1958) asiantunteva, yllätyksellinen ja jännittävä kertomus Oriveden leprasairaalan elämästä 1930-luvulla. Romaani pohjautuu todellisten henkilöiden väliseen kirjeenvaihtoon.

Kommentti:

Olipa mielenkiintoista taas hypätä aivan uuteen maailmaan. 1920-luku, kun sota on vielä aivan kulman takana ja etenkin päähenkilö Matildalla todella tuoreessa muistissa vankileirityön jäljiltä.
Diakonissalaitos taustalla ja työnantajana kuuliaisuuslupauksineen, sairaanhoito ja elämä yleensäkin viime vuosisadan alussa. Valtavaa sairaalalaitosta lämmitettiin kakluuneilla ja puut piti hankkia ja saattaa kakluunissapolttokuntoon ihan itse. Ruuankin suhteen pyrittiin olemaan mahdollisimman omavaraisia, joten eläimiä ja (ilmeisen valtavaa) vihannesmaata hoidettiin työntekijöiden ja potilaiden voimin. Hurjalta tuntuu ajatella sitä kokkauksen ja leipomisen määrää, kun isoa laitosta ruokittiin, väkeä oli paljon ja säilytysmahdollisuudet melkoisen rajalliset. Eipä tuotu noutokeittiöstä rasioita mikrossa lämmitettäväksi!
Paljon asiaa ja mietittävää sisälsi tämä kirja. Kyllä mua viehättää nämä entisaikojen kuvaukset. Kirja oli samalla hyvin rauhallinen ja kertoi aika eleettömästi asioista, niin että tuntuu kuin ei mitään kauhean suuria tapahtumia olisi ollutkaan. Isoja asioita tapahtui, mutta ihmisten käytännöllinen suhtautuminen asioihin piti ne jotenkin raameissaan.
Asioita ratkottiin ja suunniteltiin kirjoittamalla kirjeitä. Silloin asioihin väistämättä kuluu aikaa, ehkä se myös rauhoittaa. Etenkin kun vertaa nykyaikaan, kun sähköposteja ja tekstiviestejä vilisee ja kaikkeen pitää (pitäisi) aina reagoida ihan heti. Huh.
Kirjassa oli erinomaisesti tavoitettu tuo ajan henki, ainakin minusta tuntuu kuin olisin tehnyt pienen vierailun viime vuosisadan alun Orivedelle..
(304 sivua.)

Khemiri, Jonas Hassen: Isän säännöt

Jonas Hassen Khemiri: Isän säännöt
Pappaklausulen, 2018
Suom. Tarja Lipponen
Johnny Kniga Kustannus, 2019
Luin ~ 9.9.2019

Kuvaus: (kustantajan)
Rakastamisen vaikeudesta syntyi Khemirin paras romaani.
Mestarillinen tulkinta modernin isyyden haasteista. Raadollisen humoristinen romaani nuoren isän elämästä ruotsalaislähiössä, joka voisi yhtä hyvin sijaita Suomessa.
Romaanihenkilöillä ei ole nimiä, he ovat vain mies joka on isä, mies joka on isoisä, nainen joka on äiti, tyttöystävä josta tulee äiti, nelivuotias tytär, yksivuotias poika, siskon miesystävä josta ei tule poikaystävää eikä isää.
Isoisä on aikanaan hylännyt perheensä, koska hän on miehinen mies ja sellaisella miehellä on aivan eri oikeudet kuin vaikkapa hänen uupumusta vastaan taistelevalla perheellisellä pojallaan. Puhumattakaan pojan siskosta, joka on menettänyt lapsensa huoltajuuden ja hankkiutunut raskaaksi - väärälle miehelle, tietenkin.

Kommentti:

Oli erikoinen lukukokemus, kun henkilöillä ei ollut ollenkaan nimiä. He olivat, isä, isoisiä, siskoja, tyttäriä, lapsenlapsia jne. eli heitä kuvattiin vain heidän keskinäisten suhteidensa nimillä. Kirjan puolessavälissä se jotenkin alkoi jo outoudessaan vähän häiritä. Mutta ymmärrän pointin, se teki kirjasta enemmän yleisluonteisen isyyden ja perheen kuvauksen, kun tarina ei liittynyt nimien kauttaa esim. johonkin tiettyyn kansalaisuuteen. Maahanmuuttajataustan kuulee kyllä rivien välistä, mutta sillä ei ole niin suurta merkitystä kuitenkaan.
Tämä on tavallaan aika karu kuvaus nykyperheistä, mutta sittenkin myös sympaattinen. Näkökulman vaihdot olivat välillä aika hätkähdyttäviä, kun tarinaa jatkoikin toinen osapuoli.
Lopulta tykkäsin kirjasta todella paljon ja onhan se terveellistä vähän hämmentyäkin välillä.
Hieno uusi kirjailijatuttavuus.

(333 sivua.)

Hannah, Kristin: Satakieli

Kristin Hannah: Satakieli
The Nightingale, 2015
Suom. Kaisa Kattelus
WSOY, 2019
Luin ~ 2.9.2019

Kuvaus: (kustantajan)

"Rakkaus paljastaa millaisia haluamme olla, sota taas sen, millaisia olemme".
Miksi asettaisin itseni vaaraan toisen takia? Kaksi sisarta, kaksi erilaista selviytymistarinaa - unohtumaton kuvaus kotirintaman sodasta.
Elämä natsien miehittämässä Ranskassa on kovaa. Vianne, jonka mies on rintamalla, on valmis mihin tahansa pitääkseen perheensä hengissä - jopa yhteistyöhön miehittäjien kanssa. Pikkusisko Isabelle on Viannea kapinallisempi ja uhkarohkeampi. Hän rakastuu partisaaniin, liittyy vastarintaliikkeeseen eikä epäröi panna henkeään alttiiksi toisten puolesta. Kumpikin sisarista luovii sota-ajan melskeissä parhaan kykynsä ja omantuntonsa mukaan. Näennäisen erilaisia luonteita yhdistää sitkeys, ja vaikka elämänarvot ja toimintatavat eivät kohtaa, ovat tavoitteet samat: vapaus ja rakkaus.

Kommentti:

Tätä kirjaa on vaikea kommentoida olematta tosi kliseinen. Hieno romaani, lukekaa ihmeessä!

(568 sivua.)

Luukkonen, Ilkka: Kongolainen kampa

Ilkka Luukkonen: Kongolainen kampa

Otava, 2018
Luin ~ 29.8.2019

Kuvaus:

Insinöörinsieluinen suomalaistoimittaja seuraa afrikkalaismuusikkojen jälkiä ja ajautuu kasvotusten myös oman taustansa kanssa.
Antti Kahanpää on talouslehden Brysselin-kirjeenvaihtaja, insinöörinsieluinen mies, jolle Euroopan kiihtyvä pakolaiskriisi on ensin vain turhauttava uutisaihe muiden joukossa. Mutta sitten sisarentytär Kaislan katoaminen heittää Antin keskelle kriisin käytännön seurauksia. Hän tapaa joukon pakolaisleiriltä pelastettuja kongolaisia, jotka etsivät paikkaansa Euroopassa eivätkä suostu numeroiksi tilastoihin.
Räväkän ja pelottoman Kaislan kautta Antti joutuu kohtaamaan myös lapsuudenperheensä valta-asetelmat, joita hän tähän mennessä on käsitellyt lähinnä vaikenemalla.

Kommentti:

Oikeastaan aika raivostuttava tyyppi tämä Antti. Aluksi Antin kerronta upposi aika normaalina. Pitemmän päälle lähes autistiset insinööripiirteet alkavat korostua ja ainakaan itse en aina tiennyt, olisiko niille pitänyt nauraa vai ärsyyntyä.
Antti on alkuun pitkään kertojana, mutta hänen perusteellinen ja yksityiskohtiin jumiutuva kerrontansa saa sittemmin oivalliseksi vastaparikseen sukulaistyttö Kaislan sitäkin suoraviivaisemman ja suorapuheisen kommentoinnin.
Tämä toimi kyllä kirjassa älyttömän hyvin, molemmat valottivat omasta näkökulmastaan samojakin asioita hyvin eri tavoin. Yhdessä nämä näkökulmat avaavat lukijalle suvussa jatkuneen ja jo periytyneenkin toisia alistavan tavan käsitellä asioita sekä sen, miten kukakin reagoi tähän asioihin puuttumiseen. Miksi välit ovatkaan menneet niin huonoiksi.
Lopulta hitaasti (tunneasioita) tajuava Anttikin havahtuu ja reagoi tilanteeseen, joten kehitystäkin tapahtuu.
Oma tärkeä juonteensa kirjassa on pakolaisaihe, jota sitäkin tarkastellaan sekä Antin että Kaislan näkökulmasta. Mutta tykkäsin siitä, miten luontevasti pakolaisaihe upposi osaksi tarinaa.
Tämä oli ainakin itselleni oikein ilahduttava uusi kirjailijatuttavuus, tykkäsin tarinasta ja kirjoitustyylistä. Antissa oli kyllä jotain hyvin tuttua, vaikka ihan lähipiiristä ei vastaavaa löydykään eikä hän nyt mitään tyypillistä suomalaismiestä (kai) edustakaan.
(411 sivua.)

Guillou, Jan: Pohjoinen valtakunta

Jan Guillou: Pohjoinen valtakunta
Alkuteos: Riket vid vägens slut, 2000
Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen
LIKE Kustannus Oy, 2002
Luin ~ 20.8.2019

Kuvaus:
Ristiretki-trilogian päätösosa.
Eletään vuotta 1192 ja Arn Magnusson palaa läntiselle Göötanmaalle kahdenkymmenen vuoden komennukseltaan Pyhälle Maalle. Hänen rakastettunsa Cecilia puolestaan on hyvittänyt syntinsä luostarissa, mutta on poliittisista syistä ajautumassa luostarin abbedissaksi. Luostarilupaus olisi sitova, sitä ei voisi enää perua.

Kommentti:
Toisin kuin olin ajatellut, en sittenkään malttanut olla tarttumatta tähän kolmanteen osaan. Yksi aloitettu kirja jäi vieläpä kesken, kun sittenkin halusin palata lukemaan Arnin tarinan loppuun. Toki sekin vaikutti, että mies sai toisen osan luettua ja odotti malttamattomana tämän kirjan vapautumista.
Mielenkiintoista pääparin tarinan lisäksi se, mitä Arn tuo Pyhältä Maalta tullessaan temppeliritarin taistelutaidon ja sotastrategisen viisautensa lisäksi. Tuliaisina on myös monet käytännön taidot ja paljon uudenaikaisia suunnitelmia, joita hän alkaa toteuttaa kotikartanoissaan. Uudet tuulet puhaltavat pohjolassa monessakin asiassa.
Puoleen väliin asti tämä kirja oli paikoin suorastaan hauska, tilannekomiikkaa riitti ja esim. saraseenitapojen vertaaminen pohjoisiin oli aika herkullista.
Taustalla odotettavissa oleva sota ja sen valmistelut vievät sittemmin kirjan kovin synkkiin ja verisiin tunnelmiin.

Olemme aikaisemmin lukeneet kirjoja yhdessä miehen kanssa niin, että hän on lukenut minulle ääneen, mutta oli tämäkin aika hauska tapa lukea samaa kirjasarjaa peräkkäin. :) Suosittelen! (511 sivua.)

Seppänen, Liisa: Poika joka unohtui

Liisa Seppänen: Poika joka unohtui
Otava, 2019
Luin ~ 13.8.2019

Kuvaus: (kustantajan)

Toisenlaisen sotaorvon tarina
Sota-ajan lapset – sotaorvot, evakot, sotalapset – olivat sopeutumisen mestareita. Sekavissa oloissa myös särkyi paljon perheitä. Lasten suru ja kysymykset jäivät kuulematta.
Mikkelissä 1941 syntynyt Reijo ei jäänyt orvoksi vaan unohtui lastenkotiin. Hänen tarinansa kantaa sota-ajan tunneperintöä, joka näkyy yhä Suomessa. Sylin puute on hukutettu sisuun, tunneköyhyys työhön. Yksin pärjääminen on hyve, riippuvuus toisista heikkous.
Unohdettuja lapsia on tänäänkin. Vaikka lapsi torjuisi surunsa, sen vaikutus ei katoa. Reijosta tuli häpeän kantaja. Lopulta hän päätti hylätä häpeän ja ottaa selvää lapsuudestaan. Unohdetullekin kuuluu oikeus elämäntarinaan.

Kommentti:

Tämä oli mielenkiintoinen kuvaus lastenkotiin jätetystä pojasta ja hänen elämästään. Lastenkotiin jättäminen sinänsähän ei ole kovin erikoista, mutta olihan se outoa, että Reijon molemmat vanhemmat olivat elossa, eikä häntä silti koskaan haettu pois lastenkodista, vaan hän varttui siellä aikuisuuteen asti. No, aikuisuus alkoi tässä tapauksessa 16-vuotiaana, kun Reijo sai luvan siirtyä eteenpäin, omilleen.
Kirjassa selvitettiin mielenkiintoisesti ja loogisesti taustoittaen se, miten Reijo vasta eläkeiässä alkaa ottaa ja myös saada selvää taustastaan. Pala palalta kuva kirkastuu, lopulta yllättävänkin kattavasti.
Kirjoittaja selventää sekä silloista että nykyistä lastensuojelua hyvinkin perusteellisesti ja vertaa niitä myös toisiinsa. Jossain vaiheessa tosin alkoi jo toistua melkein liikaa se ajatus, miten huonoilta Reijon lastenkotitaustaiset lähtökohdat näyttivät muihin lapsiin verrattuina.
Toki kirjassakin viitattiin siihen, miten samaan aikaan oli paljon myös sotaorpoja ja muuten surullisia kohtaloita sekä lapsilla että aikuisilla. Eivätkä perheiden asiat tänäkään päivänä niin kauhean hyvin ole. Vanhemmat eroavat, tapahtuu katastrofeja, monien on vaikea kantaa vanhemmuuden vastuuta.
Kyllä tämä kirja pisti omaakin taustaa miettimään, sekä sitä, minkälainen vanhempi sitä itse on ollut omille lapsilleen.
Ovatko kaikki sisarukset saaneet turvaa ja huomiota yhtä paljon ja juuri heidän tarvitsemallaan tavalla. Onko joku lapsista (pojat?) jäänyt muiden varjoon tai onko meiltä jäänyt jotain tärkeää huomaamatta lasten keskinäisissä suhteissa. Olisiko joku tarvinnut enemmän ohjausta, rakkautta, syliä, kuria, lämpöä....?
Olenko ollut liian tiukka vai liian lepsu vai liian epäoikeudenmukainen tai epätasapuolinen. Nyt kun lapset aikuistuvat ja etsivät suuntaansa, ovatko he saaneet riittävän perusturvan evääksi lapsuudestaan, entä kykyä hoitaa ihmissuhteitaan? Voi näitä kaikkia kysymyksiä.
Yleensä pidän hyvän kirjan tunnuksena sitä, että se saa pohtimaan omiakin elämänarvoja ja ratkaisuja tai elämää muuten vähän tavallista laajemmin. Sillä mittapuulla tämä oli kyllä erittäin hyvä ja tärkeä kirja luettavaksi. Osui.
(202 sivua.)

Guillou, Jan: Temppeliherra

Jan Guillou: Temppeliherra
Tempelriddare, 1999
Like Kustannus Oy, 2001
Suom. Tapio Koivukari
Luin ~ 9.8.2019

Kuvaus: (takakansi)

Armon vuonna 1177 tapahtuu ihme, josta profeetta Muhammedin seuraajat puhuvat pitkään. Jerusalemin vapauttaja Saladdin on joutumassa rosvojen tappamaksi, mutta saa viime hetkellä apua. Hänet pelastaa temppeliherra Arn de Goth, joka muistetaan Tie Jerusalemiin -kirjasta Arn Magnussonina.
Arn on jo 27-vuotias ja veteraani ristiretkeläiseksi. Hän on ehtinyt oppia paljon niinä kymmenenä vuonna, jotka ovat kuluneet siitä, kun hänet lähetettiin Arnäsistä Roomaan. Hän toimii linnanherrana Gazassa vastaten alueen järjestyksestä ja lainvalvonnasta.
Kotona Ruotsissa Arnin luostariin suljettu rakastettu Cecilia on synnyttänyt heidän yhteisen lapsensa. Tämä joutuu kasvamaan Arnin sedän, Birger Hymyn luona. Luostarin muurien sisäpuolella hallitsee rautaisin ottein Äiti Rikissa ja muurien ulkopuolella riehuu verinen valtataistelu eri kuninkaiden kannattajien välillä. Cecilia rukoilee Jumalalta vain yhtä: että Arn voisi palata kotiin.

Kommentti:

Mitäpä tästä nyt sanoisi. Kunnon historiallinen epookkihan tämä on. Taidan jättää kolmososan luettavaksi myöhemmin, kun jaksan taas ottaa nämä runsaat käänteet vastaan. Nyt kun loma loppui, eikä lukuaikaa löydy enää saman verran kuin kesällä, alkoi lukeminen jo tuntua aika raskaalta. Täytyy ehkä vähän vetää henkeä.
Arnin tarina ansaitsee vähän vastaanottavaisemman lukijan kuin mitä itse olen tällä hetkellä. Mulle näyttää yleensäkin sopivan paremmin se, etten turhaan kiirehdi sarjojen kanssa. Toki tauon jälkeen on oma vaivansa päästä taas juoneen mukaan.
(489 sivua.)

Thúy, Kim: Ru

Kim Thúy: Ru
Ranskankiel. alkuteos Ru, 2009
Suom. Marja Luoma
Gummerus, 2019
Luin ~ 2.8.2019

Kuvaus: (kustantajan)
Palkittu ja lukijoiden rakastama omaelämäkerrallinen romaani Vietnamista, venepakolaisuudesta ja uudesta elämästä uudessa maassa. Maailmaa humoristisesti mutta vakavissaan katsova Thúy kertoo sodan värittämästä lapsuudesta Etelä-Vietnamissa, veneellä tehdystä pakomatkasta Siaminlahden yli, ajasta pakolaisleirillä Malesiassa, uudesta elämästä Kanadassa, äitiyden ilosta ja tuskasta sekä paluusta Vietnamiin aikuisiällä.
Thúylla on silmää pienille, tärkeille yksityiskohdille. Vaaleanpunainen muovirannekoru johon on piilotettu perheen timantteja, pakolaisleirin toukista aaltoileva maa kuin matto sekä kanadalaisen luokkakaverin huuhteluaineelle tuoksuvat vaatteet mikä herättää koti-ikävän.
Vietnamin kielessä sana ”ru” tarkoittaa kehtolaulua tai tuudittamista. Thúyn romaanissa jokaisen muistikuvan loppunuotti on myös seuraavan alkutahti. Se antaa tarinalle poikkeuksellisen rytmin, johon tuudittautua.

Kommentti:

Olipa hieno, tyylikäs kirja. Yleensä tykkään melko suoraviivaisista kirjoista, tai jos aikatasoissa hypitään, haluan mielelläni tietää, missä vuodessa milloinkin mennään. Mutta tässä kirjassa ajankohdissa siirtyileminen toimi ihan loistavasti. Se juuri nosti rinnakkain näennäisesti erilaisia asioita ja tilanteita, joissa saattoi kuitenkin olla yllättäviä yhteneväisyyksiä. Tällaisia asioita tarkkanäköinen teksti nosti ja ikäänkuin antoi lukijan kurkistaa ja oivaltaa.
Tärkeä oivallus on sekin, että se, minkä toinen tekee suurimpana ystävällisyyden osoituksena, saattaa vastaanottajasta tuntua suurelta loukkaukselta, koska kulttuurit ja tavat voivat olla niin erilaisia.
Vakavista aiheista kirjoitettu kirja, joka ei ollut yhtään raskas, vaan päinvastoin hyvin ilmava. Tähän ei siis sovi sana "kevyt".
Tästä kirjasta tulee kyllä mieleen sanonta "sivujaan suurempi teos".

(144 sivua.)

Guillou, Jan: Tie Jerusalemiin

Jan Guillou: Tie Jerusalemiin
Vägen till Jerusalem, 1998
Like Kustannus Oy, 2008 (5. painos)
ilmestynyt ens. kerran suomeksi 2000
Suom. Tapio Koivukari
Luin ~ 29.7.2019

Kuvaus: (takakansiteksti)
Tie Jerusalemiin on mahtavan eeppisen sankaritrilogian ensimmäinen osa. Jan Guillou kuvaa romaanissa Arn Magnussonin elämää syntymästä nuoreksi mieheksi.
Arn Magnusson elää luostarissa isä Henrin ja Veli Gilbertin hyvässä huomassa. Poika on erikoislaatuinen, uuttera ja hyvä oppimaan. Lopulta hänen on jätettävä luostari ulkomaailmaan tutustuakseen. Tästä seuraa runsaasti väärinymmärryksiä ja hankaluuksia mutta myös paljon hyvää.
Kun nuori lempi lopulta leimahtaa ja kaikki näyttää ruusuiselta, saavat asiat juonittelun ja vihanpidon seurauksena käänteen, joka muuttaa Arnin ja hänen rakastettunsa Cecilian elämän.
Tie Jerusalemiin -romaanin pohjalta on tehty pohjoismainen suurelokuva Arn-Temppeliritari, jonka Suomen ensi-ilta on helmikuussa 2008.

Kommentti:
Leffaa odotellessa! Hyvä tarina, joka kuvaa varsin mielenkiintoista aikakautta, ollaanhan vuosissa 1150-1250.
Odotin aika paljon tältä kirjalta ja koko trilogialta ja toki aion muutkin osat lukea. Sen jälkeen (ja kunhan mieskin on lukenut nämä) päästään katsomaan elokuvat.
Mutta. Ei tämä ihan mielestäni vedä vertoja Kaari Utrion Vaskilintu-kirjalle ja -trilogialle. Olen varmaan vähän puolueellinen ja onhan niiden lukemisesta jo useampi vuosi aikaakin, mutta kyllä tässä kirjassa ainakin juonenkäänteissä välillä oiottiin uskottavuuden kustannuksella.
Tai lähinnä tuli mieleen, että kirja oli kirjoitettu sillä ajatuksella, että siitä tehdään elokuva, jolloin juonen ja kuvausten viimeistelyyn ei niin tarvitse koko ajan panostaa, kun osa jutuista kuitenkin jää elokuvasta pois.
Guilloun kirjoja on ennenkin filmattu, joten ihan perusteltu ajatushan tuo on, mutta harmi, että se tuntuu antaneen luvan juonelliseen helpotukseen. Tosin en ole ennen Guillouta lukenut, ehkä se vain on hänen tyylinsä (ja tyylikeinonsa?)!
Huumoria löytyi, se on aina hauskaa. Ja tykkään myös siitä, miten yhteiskunnan ilmiöitä ja esim. uskontoa pohditaan kirjallisuudessa. Oivalsin itsekin (yllättäen!) aika mielenkiintoisia asioita Kristuksen merkityksestä erään munkkiveljen pohdiskellessa asiaa varsin oivallisesti.

(400 sivua.)

Lykke, Nina: Ei, ei ja vielä kerran ei

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei
Norjankielinen alkuteos: Nei og atter nei, 2016
Suom. Sanna Manninen
Gummerus, 2019
Luin ~ 23.7.2019

Kuvaus:

Herkullinen satiiri etuoikeutettuun elämään eksyneestä keskiluokasta.
Ingrid ja Jan ovat olleet naimisissa neljännesvuosisadan. He asuvat hulppeassa omakotitalossa, ja siellä asuvat myös heidän täysi-ikäiset poikansa, jotka kuitenkin käyttäytyvät kuin hotellivieraat. Ingridin silmissä sekä perhe-elämä että opettajan työ ovat menettäneet hohtonsa. Ministeriön osastonjohtajaksi juuri yllättäen ylennetty Jan sen sijaan uneksii 15 vuotta nuoremmasta kollegastaan Hannesta. Hanne taas murehtii, menikö oma juna jo, kun hänen ystävänsä löytävät puolison ja saavat lapsia.
Nina Lykken vakuuttava ja viihdyttävä kolmiodraama rakkautta ja merkityksellistä elämää etsivästä keski-ikäisestä keskiluokasta sijoittuu maailmaan, jossa liian paljon ei ole tarpeeksi. Se on lämmin ja musta – niin kuin hyvin tehty espresso.

Kommentti:
Kuvauksen määritelmä on osuva, tämä tosiaankin oli herkullinen satiiri.

(Päivitän ja täydennän nämä lomalukemiset vähitellen, tuskin seuraa kovin pitkiä analyysejä, kun kirjat on luettu, matkalta palattu ja ainakin osa kirjoista täytyy nyt kipin kapin palauttaa kirjastoon.)
(261 sivua.)

Campion, Jane: Piano

Jane Campion - Kate Pullinger: Piano
The Piano, 1994
Suom. Marja Alopaeus
Gummerus, 1996
Luin ~ 21.7.2019

Kuvaus: (kustantajan)

Runollinen ja väkevä tarina naisen matkasta seksuaalisuuteen.
Ada saapuu yhdeksänvuotiaan tyttärensä Floran ja pianon kanssa Skotlannista 1800-luvun Uuteen-Seelantiin mennäkseen naimisin miehen kanssa, jota ei ole koskaan tavannut. Mykälle Adalle piano on ainoa keino päästä puhumattomuuden vankilasta, mutta silti se jätetään autiolle rannalle, kun tavaroita lähdetään kuljettamaan sisämaahan hänen tulevan miehensä Alisdair Stewartin uudistalolle.
Stewart myy pianon entiselle valaanpyytäjälle Bainesille, lukutaidottomalle miehelle, joka on tatuoinut kasvonsa maorien tapaan. Baines ja Ada tekevät epätavallisen sopimuksen: Ada saa pianon taas omakseen, jos hän sallii Bainesille tiettyjä vapauksia soittamisen aikana: palkkio on yksi musta kosketin jokaisesta soittotunnista. Pian soittotunnit muuttuvat tapaamisiksi, joissa ruumiin kieli on ainoa kieli, jota molemmat ymmärtävät.

Kommentti:
Tästä olisi mielenkiintoista tietää, onko kirja tehty elokuvan jälkeen vaiko elokuva kirjasta.
Olen kauan sitten nähnyt tämän leffan ja olen ajatellut katsovani sen uudestaan. Sitten luinkin jostain, että tämä on julkaistu myös kirjana ja otin kirjan mukaan lomamökille.
Kannatti ottaa, ja mieskin luki tämän kirjan ja tykkäsi!

Onhan tämä nyt muutakin kuin kuvaus seksuaalisuudesta.
(180 sivua.)