Kata Kärkkäinen: Vangitse minut vapaaksi

Kata Kärkkäinen: Vangitse minut vapaaksi

Tammi 2001.

Luettu 22.2. 2011

Takakannesta: "Vangitse minut vapaaksi kertoo nuoren parikymppisen Elmon ja häntä huomattavasti vanhemman Karinin rakkaustarinan.
Se on julma kertomus rakkauden voimasta ja rakkaudettomuuden tuhoavista seurauksista.
Elmo ja Karin lähtevät Lontooseen elvyttämään ihmissuhdettaan. Epätietoisuus ja luottamuksen puute purkautuvat loukkauksina ja väkivaltana ja kummatkin ajautuvat äärimmäisyyksiin rakkautta etsiessään ja yrittäessään ratkaista, kumpi puhuu väkevämmin, viha vaiko rakkaus."

Mikko Rimminen: Nenäpäivä

Mikko Rimminen: Nenäpäivä


Luettu loppuun 18.2. 2011
Finlandia-voittaja v. 2010.

Olipas kummallisen vaikealukuinen kirja.
Aloitettiin tämän kirjan lukeminen yhdessä melkein heti Annan Kareninan jälkeen, mikä olisi kieltämättä haaste mille tahansa kirjalle. Ostin kirjan synttärilahjaksi O:lle, ettei tarvitsisi jonottaa kirjaston varausjonossa niin pitkään. Skeptisissä tunnelmissa lähdimme lukemaan, kun olin juuri jättänyt Alexandra Salmelan 27:n kesken.


----

Lainaus juonesta:

Nenäpäivä kertoo Hakaniemessä yksin asuvasta, ihmisrakkaasta Irmasta.

Paljon emme tiedä, mutta jollain tavalla Irman elämä on liikahtanut sijoiltaan. Ihmisseuran kaipuussaan hän ajautuu soittelemaan ovikelloja sekä omassa naapurustossaan että Keravalla, jonne hän sattumalta päätyy.

Koska ihmisten ovikelloja ei voi soitella ilman syytä, keksii Irma peitetarinaksi olevansa Talous
tutkimuksen kyselytutkija. Ikävä kyllä kysymykset ovat jokseenkin hämäriä ja tutkimusmenetelmät outoja ja selitykset hatarahkoja.

Viikkojen galluptöiden jälkeen alkavat jotkut keravalaiset epäillä Irman ammatillista aitoutta ja soittavat poliisille. Irma hätääntyy. Mitä ihmiset ajattelevat? Hän on sitä paitsi ehtinyt jo kovasti kiintyä haastateltaviinsa.

Irman on pakko palata paikalle, mutta kiinni jäämisen pelko alkaa käydä hetki hetkeltä aiheellisemmaksi.
-----

Tästä sitten kerronta vauhdittuu loppusekamelskaa kohden. Koko kummallinen sotku, josta lukijakaan ei aina oikein tiedä, mitä on tapahtunut, huipentuu Irman suoranaiseen paniikkiin. Hän joutuu lopulta aivan paniikkiin ja käyttäytyy yhtä aikaa totaalisen sekopäisesti ja jääräpäisen yksioikoisesti.

Kirja oli jotenkin välillä kummallisen vaikeaa luettavaa. Toisaalta kerronta etenee hauskojen (tekisi mieli sanoa, että välillä vähän tekohauskojenkin) sanankääntelyiden voimalla lupsakkaasti. Toisaalta hurjan pitkät lauseet uudissanoineen sekavoittavat lukijan ajatuksia. Pitäisi niin kovasti keskittyä kaikenmaailman jaaritteluun ja huokailuun, vaikka kiinnostaisi jo tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Kirjan teksti on siis yhtä aikaa nopealukuista, kevyehköä ja kuitenkin jotenkin liisterimäisen jarruttelevaa.
Lauseet pitenevät loppua kohti suorastaan sivujen mittaisiksi lausekasautumiksi. Näin ne kieltämättä kuvaavat samalla hyvin osuvasti Irman hengästynyttä paniikkia, mutta tekevät lukemisesta todella - no, haastavaa.
Yksityiskohtia kerronnassa oli todella riittämiin, etten sanoisi ylenpalttisesti. Oikeastaan siis jopa liikaakin. Joskus tuli tunne, että jokukin kappale oli kehitelty ihan sitä varten, että joku hauska kuvaus tai uussana mahtuisi siten paremmin mukaan. Toisaalta kerronta kuvasi kyllä tehokkaan yleishyökyvästi Irman ympäriinsä pälyilevää olomuotoa.

Alun luimme yhdessä, siis O. luki ja minä kuuntelin kudin kädessä. Lopuksi päätimme lukea kirjan loppuun erikseen sisälukuna, jotta voisimme kokeilla, olisiko kirja helpompilukuinen (parempi?) niin.
Ääneen luettuna, siis kuuntelijana jäi välillä sellainen olo, kuin teksti olisi sopinut paremmin keski-ikäisen, lupsakahkon hesalaismiekkosen suuhun. Ehkä tyyliin tottui tai sitten se sisälukiessa ei tunnu samalta, sillä loppuosassa teksti alkoi istua myös Irman suuhun paremmin. Hyvä niin.

Tykkäsin loppuratkaisusta, se täydensi tarinan kokonaiseksi ja sai tuntemaan, että kirja kannatti tosiaan lukea loppuun asti. Meinasi kyllä jäädä kesken. Vähän väkisin siis pakersin kirjan loppuun asti, mutta hyvä jälkimaku siitä jäi.
Kaikkea hyvää Irmalle.

Mietin kyllä lukiessani monestikin muita lukemiani Finlandia-ehdokkaita. Mun makuuni olivat (ainakin kirjan kesken ollessa) enemmän sekä Karkkipäivä että Totta, mutta onneksi minä en joudu (enkä saa) voittajaa valita. Enkä mä lopultakaan osais näistä yhtäkään nimetä parhaaksi.
Onneksi on monenlaisia hyviä kirjoja!

Leo Tolstoi: Anna Karenina

Leo Tolstoi: Anna Karenina

Luettu yhdessä jouluk. 2010 - 7.2.2011

Mitä tästä voisi sanoa?
Ehkä paras koskaan lukemani kirja. Siksi juuri tuntuu melkein mahdottomalta edes arvioida koko teosta. Ainakin tämä oli viisasta tekstiä ja lepoa sielulle lähes joka luvussa!Päähenkilöiksi omasta mielestäni nousivat kylläkin Levin ja Kitty. Heistä kerrottaessa ei totisesti aika tullut pitkäksi. Varmasti kirjan elävimmät persoonat.

Anna ja Vronski sen sijaan, tuhoon tuomittuja ja toisaalta vähemmän kiinnostavia. Ehkä tämä on myös samaistumiskysymys :D?
Kosketuspintaa vain löytyy Kittyyn ja Leviniin enemmän, mutta mielestäni heidät on myös elävämmin, suuremmalla rakkaudella kuvattu.

Kirja sisältää monenlaista elämänviisautta. Kaikkea ihmiselämään liittyvää pohditaan, usein vastakkainasettelun kautta.

....

Jukka-Pekka Palviainen: Mitä ikinä keksitkin pelätä

Jukka-Pekka Palviainen: Mitä ikinä keksitkin pelätä

Luettu 7.2. 2011

Lainasin VIPpinä kirjastosta viime viikolla ja kirja piti siis aloittaa heti. Alku oli mukaansatempaava, luin ekan luvun kirjastossa ja sen luettuani tottavie halusin tietää, mitä sitten tapahtuisi.
Hyppiminen ajankohdissa nykyhetken ja menneisyyden eri ajankohtien välillä vaati aluksi totuttelemista, mutta lopulta kouluaikaisten kaverusten yhteinen menneisyys tietysti alkoi myös oikeasti kiinnostaa. Oli hauska palata 80-luvulle, onhan se omakin nuoruus eletty samalla vuosikymmenellä! Paljon tuttua.

Loppu oli vähän hämmentävä. Että tähänkö se nyt sitten päättyi? Öh, miksi.
No, kirjan nimi sai selityksensä, mutta muuten se " pelon keksiminen" olisi ehkä kaivannut vähän enemmän selitystä tai jonkinlaista perustelua, mielestäni. Loppuratkaisu tuli niin yllättäen, että melkein aloin selata kirjaa taaksepäin tarkistaakseni, oliko minulta jäänyt joku(nen) luku lukematta.
Olisin siis kaivannut lukijana jotain vinkkiä tulevista käänteistä. Tai ehkä niitä oli, mutta minä en vain tajunnut niitä ja siitä tuli vähän hölmö olo.

Henkilöt olivat sinänsä "ihan kivoja", mutta eipä heihin oikein samaistumaan päässyt. Mikko oli aika sympaattinen kaikessa hissukkamaisuudessaan, mutta Katariina jäi kyllä aika etäiseksi hahmoksi, ollakseen sentään kirjan päähenkilö. Toisaalta hänen koleahko olemuksensa taitaa omalla tavallaan selittää lopputapahtumat?
Erilaisten henkilöiden kuvaus on mielestäni taitavaa.

Hyvä kirja kyllä, mielenkiinnosta tietysti luin, kun kirjailija on kovin tuttu.
Pari kielioppiasiaa pisti luettaessa korvaan, mutta ne olivat pieniä asioita. Ihan yksittäisiä sanoja, muistaakseni toisessa kesken repliikin (tai ajatusrepliikin) verbimuoto vaihtui.
Hauskana mausteena kirjassa on käytetty raumangiältä eli rauman murretta, joka itsellenikin on lapsuudesta tuttua. Sitä oli myös juuri sopivasti. Enempi olisi varmaan ollut liikaa.
Näissä asioissa kirjailijat varmaan (!) saavat olla aika kieli keskellä suuta. Kun yksi tykkää ja toinen ei. Milloin mistäkin.

Sujuvaa tekstiä, jota on ilo lukea. Hauskoja kielikuvia on sopivasti, niin, että niistä tulee hyvälle tuulelle, mutta niistä ei tule itsetarkoitus.
Juoni jäi ehkä aavistuksen köykäiseksi, vaikkei kirjan ollutkaan tarkoitus olla mikään trilleri. Vai oliko?

(kirj. 8.2.2011, täsmensin paria kohtaa 9.2. lukion avoillan jälkeen :) )

Alexandra Salmela: 27 (--)

Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan

Kun vuoden 2010 Finlandia-ehdokkaat julkistettiin, riensin varaamaan kiinnostavimman kuuloiset kirjat kirjastosta. Ehdin saada kirjan aika äkkiä, olin nääs aika nopea varaaja :D.

Kirja jäi kesken. En päässyt kirjan juoneen kunnolla mukaan, tai välillä pääsin, mutta sitten se taas pouksahti jonnekin muualle. En vain viitsinyt enää jatkaa ja sitä paitsi laina-aika loppui ja tälle kirjalle oli melkoinen jono varauksia.
Tajusin kyllä tarinan idean ja poukkoilunkin, mutta henkilöt ei vaan riittävästi alkaneet kiinnostaa. Pöh.
Eipä tästä muuta sanottavaa oikein ole, sillä keskeneräistä työtä (lukua) on paha arvostella.

Ennen mulla oli periaate, että luen kaikki aloitetut kirjat loppuun, vaikka vähän kursoorisestikin.
Mulla on nykyään lukuaikaa kuitenkin sen verran vähän, etten haaskaa sitä kirjoihin, jotka ei kiinnosta ja vie mukanaan.
En silti kovin hevin jätä kesken, kun uskon aika vahvasti siihen, että kai se juoni sieltä ennen pitkää urkenee, kun sitkeästi lukee.
Tämän kirjan tarina vaan lakkasi kiinnostamasta.
17.1.2011

Marjaneh Bakhtiari: Mistään kotosin

Marjaneh Bakhtiari: Mistään kotosin

Luettu 5.1.2011

Hulvattomasti kirjoitettu kuvaus iranilaisista ja muistakin maahanmuuttajista ruotsalaisiranilaisesta näkökulmasta.
Onneksi mulla on seuraava kirja odottamassa, haluan tottavie lukea lisää.

Pirjo Rissanen: Posliinihäät

Pirjo Rissanen: Posliinihäät

Luettu 28.12.2010.

Hyvä kirja, nopealukuinen ja tavallaan kevyt, mutta paljon asiaa sisältävä. Antoi miettimisen aihetta runsaasti ihmisten (sukulaisten) välisistä (voima)suhteista, itsestäänselvyyksistä jne.

Oon taas kipeä, joten tarkempi arvio tullee toiste.

Kaari Utrio: Yksisarvinen

Kaari Utrio: Yksisarvinen

Luettu yhdessä 11-12/2010.
Kuvaus ristiretkestä.

Tiiliskivi, joka käynnistyi jotenkin hitaasti. Olihan jo parituhatta (?) sivua luettu tätä tarinaa (Vaskilintu ja Tuulihaukka), joten ehkäpä liian pian aloitimme uuden kirjan. Odotin kuitenkin innolla kuvausta ristiretkestä, siksi emme malttaneet odottaa.
Tarinaa aloiteltiin ja valmisteltiin sinänsä mielenkiintoisesti satoja sivuja (joka ääneen luettuna tuntui kestävän ikuisuuksia) ennen kuin todelliset päähenkilöt kohtasivat niin, että varsinainen päätarina pääsi alkamaan. Kerronta oli toki miellyttävää ja kiinnostavaa, muttei enää antanut samalla tavalla elämyksiä kuin esim. Vaskilintu. Lisäksi päähenkilöt eivät oikein enää liittyneet Suomen historiaan, joten oma mielenkiinto kärsi vähän siitäkin.
Kirja sinänsä oli ihan hyvä, mutta johtuen omista (liian?) suurista odotuksista sen anti jäi vähän vaisuksi.

Viihdyttävää luettavaa ja itsenäisenä tarinana olisi saattanut kolahtaa kovemminkin?

(2.1.2011)

Markus Nummi: Karkkipäivä

Markus Nummi: Karkkipäivä

Luettu 13.-14.12.2010

Tämän vuoden Finlandiaehdokaskirja. Tämänkin varasin kirjastosta heti, kun ehdokkaat oli julkaistu.

Onpas karua kerrottavaa. Alku oli hieman sekava, en oikein meinannut saada henkilöistä ja tapahtumien yhteyksistä selvää, mutta kun sitten palaset alkoivat loksahdella, oli todella kiinnostavaa luettavaa. Surullinen kirja, mutta kääntyi kuitenkin hiukkasen valoisuuden puolell.
Hyvä, että lastensuojeluasioista kirjoitetaan ja asioista niiden ihkaoikeilla nimillä.

Poden nyt nielurisatulhedusta ja kuume alkaa taas kohta nousta, joten ei tällä kertaa tämän enempää. Toivottavasti jaksan analysoida tätä vielä myöhemmin.

Mietin tässä, että annanko kirjan edelleen luettavaksi 15-vuotialleni..

Paula Havaste: Kymmenen onnen Anna

Paula Havaste: Kymmenen onnen Anna


Gummerus, 2003
Luettu 10.12.2010.

Kommentti:
Hieno lukukokemus. Elämää, naisen elämää muinaisessa Suomessa. Loitsujen, metsänhenkien ja varhaisen kristinuskon ristiriitaiselta aikakaudelta.
Antoi todella hienon, elävän, todentuntuisen kuvauksen elämästä syrjäseudulla, nälänhädän ja totisen leivän eteen uurastuksen keskellä.

Tarinasta teki hyvän se, että se tuntui kokonaiselta. Annan elämä kuvataan niin kokonaisena, käydään kaikki vaiheet äpäränä syntymisestä, hyljätystä lapsuudesta naimisiinmenoon, perhe-elämään kaikkine lieveilmiöineen.
Annan elämä on todella yksinäistä, miehen ollessa pitkiä aikoja poissa, lapsetkin syntyvät vailla apua kotiaskareiden lomassa. Annalla onneksi on Ämmiltään perityt ja opitut tiedot ja taidot yrttien ja loitsujen käyttöön, muuten kuolema korjaisi koko joukon. Toki hankaluuksia aiheuttaa aviomiehen karsas suhtautuminen moisiin loitsuihin, Ulvar (?) kun on mustan papin oppien seuraaja, alkeellinen kristitty.
Äitiys tuo Annalle kaikessa arkisuudessa monta onnea.

Anna kokee vielä vanhuuden kynnyksellä uuden onnen pilkahduksen ja lopulta kuolemakin tulee ajallaan ja omanlaisena onnena.
(2.1.2011)

(391 sivua.)

Kata Kärkkäinen: Jumalasta seuraava

Kata Kärkkäinen: Jumalasta seuraava

Luettu 26.11.2010

Tosi hyvä kirja. Täytyy sanoa, että kyllä mulla oli ennakkoluuloja Kata Kärkkäisen kirjaa kohtaan, mutta onneksi otin tämän kirjan lainaan ja sain myös luettua.

Todella, todella hyvä kirja. Jotenkin rakennettu niin, että tuntuu, kuin olisi saanut bonuksena toisenkin kirjan. Juoni kääntyi uuteen tapahtumaketjuun ja tekee sen vakuuttavasti. JOpa loppu on hyvä. Sitä jännitin aika paljon, kun silloin tällöin hyvä kirja menee tärviölle kehnon, puolitiehen jätetyn tai suorastaan vääränlaisen lopun vuoksi. Mutta tässä oli kyllä tyylikäs loppu.
Tykkäsin myöskin kirjan sanamuodoista, sanoilla herkuttelusta. Suomen kieli on hieno kieli, kun sen oikein oivaltaa!

Kyseessä on siis naisen ja persoonallisuushäiriöisen miehen suhteesta toiseen potenssiin. Oikein ei voi paljon kertoa, ettei paljasta kirjan juonta. Juonen yllätyksellisyys on yksi kirjan vahvuus, siksi en ainakaan itse olisi halunnut sitä tietää etukäteen.
Suosittelen kirjaa todella!!

Riikka Pulkkinen: Totta

Riikka Pulkkinen: Totta

Luettu 18.11. 2010

Kirja on yksi tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista. Tämä olisi ollut myös Sskk:n kuukaudenkirja.
Heti, kun kuulin Finlandia-ehdokkuudesta, yritin varata kirjan kirjastosta. Jono oli pitkä, mutta sattui niin hauskasti, että sain sittenkin kirjan VIPpinä. Laina- ja lukuaikaa siis vain viikko ja vähän viime tinkaan se jäikin.

Tykkäsin kirjasta. Analyysi tulee toiv. myöhemmin, jos vaan ehdin ajatella.

Anna Gavalda: Karkumatka

Anna Gavalda: Karkumatka

Luettu 11.11.2010.

Jo toinen kirja kahdessa päivässä!
Varasin kirjan kirjastossa, kun näin sen jo monennen kerran, tällä kertaa kirjakerhon tarjouksessa. Aina halvempaa maksaa 1 e varausmaksua kuin ostaa itselle. Eipä moni kirja kuitenkaan niin kolahda, että itselle haluaisikaan.

Tämä oli vähän sellainen läpihuutojuttu. Ehkä odotin kirjalta liikaa, kun olen törmännyt siihen niin useasti.

Kolme aikuista sisarusta on matkalla jonkun sukulaisen häihin ja kun he kuulevat, ettei nuorin veli olekaan tulossa häihin, he karkaavat. He siis ajavat veljen luokse jonnekin rapistuvaan ranskalaiseen linnaan, jossa tämä toimii huuhaata puhuvana oppaana.
Sisarukset viettävät yhdessä iltaa, päätyvät jopa jonkun tuntemattoman häihin, muistelevat menneitä ja vaihtavat kuulumisiaan. Tältä yhdessäololta olisi kai jotenkin odottanut enemmän, mutta ei siitä kovin kummoista ajatuksenravintoa lopulta syntynyt.

Kosketuspintaa tulee vanhimman veljen vaimoon, joka on ikävä nalkuttaja. Hän saa jonkinlaisen synninpäästön, kun aviomies kertoo, ettei vaimo kotioloissa olekaan niin ikävä. Kaikki johtuu ulkopuolisuuden tunteesta, jota tämä kokee sisarusten keskuudessa. Sisarusten välinen sielunkumppanuus (?) mainitaan kyllä muutenkin, mutta se ei oikein muutu todeksi. Tai ainakaan minä en sitä pystynyt tuntemaan ja kokemaan.

Kirjassa väläytetään kunkin elämän senhetkisiä kynnyskysymyksiä ja ehkä pientä tulevaisuuden suuntaviivaakin vilautetaan. Ei mitään kovin mullistavaa kuitenkaan, eikä oikein mitään, mikä jäisi mieleen.

Karkaaminen häistä kuulostaa aluksi aika raflaavalta, muttei se sitten lopulta niin katastrofaalista ollutkaan.

11.11.2010

Milan Kundera: Tietämättömyys

Milan Kundera: Tietämättömyys

Luettu 10.11.2010

Joku ilo flunssasta on; maltoin loikoa sohvalla ja lukea kirjaa, kirjan.
Esikoinen (kohta 15 v.) oli lainannut ja lukenut tämän kirjan ja kirja osui palautuskassista silmääni. Kirja piti silloin jo palauttaa, mutta esikoinen lainasi sen uusiksi mua varten. Vautsi! Nyt päätin lukea kirjan, kun se kerran oli mua varten lainattu.

Tykkään Milan Kunderasta, vaikken olekaan aikoihin lukenut hänen kirjojaan. Olemisen sietämätön keveys jo aikoinaan kolahti ja niin tämäkin. Joskus lukiessa tulee sellainen olo, että sielu saa ravintoa. Tämä oli nyt juuri sellainen kirja.

Kirjassa Irena ja Josef, toisilleen vieraat ihmiset palaavat kumpikin tahoiltaan Prahaan 20 vuoden poissaolon jälkeen. Palaamista, Euroopan ja Tsekin 1900-luvun historiaa ja politiikkaa pohditaan, muttei ollenkaan liian raskassoutuisesti.

Voiko ihminen palata sinne, mistä hän on kauan sitten lähtenyt. Kaikki on kuitenkin niin toisin. Entiset tutut ja ystävät eivät olekaan kiinnostuneita emigrantin vaiheista ja ainakin Irenasta tuntuu, kuin hänen pitäisi amputoida elämästään 20 vuotta pois. Entiset ystävät eivät olekaan kiinnostuneita hänen vaiheistaan, vaan omista kuulumisistaan.
Odysseuksen seikkailut olivat mielenkiintoinen vertailukohta. Miten Odysseuksenkin tarinoista, seikkailusta olivat kiinnostuneita ne, joille hän oli mielenkiintoinen vieras, muukalainen.
Tutut eivät pyydä kertomaan. Tutut haluavat kertoa itsestään.

Vrt. Odysseus. Pitäisi lukea!

Kyllä, tämä on hyvä kirja!

pika-arvio 10.11.2010

Annika Thor: Totuus vai tehtävä

Annika Thor: Totuus vai tehtävä


Väliin yksi nuortenkirja. Tai oikeastaan varhaisnuortenkirja, kun ei tätä ihan lastenkirjaksikaan voi luonnehtia, vaikka kerrotaankin 11-12-vuotiaista rutsalaiskoululaisista.

Kurja tarina siitä, miten ikävät yhteensattumat, kilpailu ystävyydestä ja joukkoonkuulumisen pakko ajaa varhaisnuoretkin tekemään typeriä asioita. Onneksi ei sentään peruuttamattomia, eikä hengenlähtökään ole lähellä tässä tapauksessa.

Välillä oli vaikea tajuta, miten nuorista oikeasti oli kysymys.

Anita Korhonen: Elossa jälleen

Anita Korhonen: Elossa jälleen, erään äidin huumeraportin uudet sivut
Kirjapaja 2010


Luettu 16.10.2010

Jatkoa kirjalle Kirjeitä Tiinalle.

Palaan asiaan..

Anita Korhonen: Kirjeitä Tiinalle

Anita Korhonen: Kirjeitä Tiinalle, erään äidin huumeraportti

Luettu 12.10.10.

Lainasin kirjastosta kirjan jatko-osan, joten varasin sitten tämän edellisen kirjan, jotta pääsin tarinaan mukaan heti alusta.

Kirjassa on suomalaisen, Yhdysvaltoihin muuttaneen äidin kirjeitä tyttärelleen Tiinalle, joka on huumeriippuvainen. Tyttö on mukana parannusohjelmissa, mutta sortuu aikojen kuluessa yhä uudelleen huumeisiin. Tarina etenee jotensakin järkyttävästi, Tiina synnyttää yhteensä 4 lasta parinkin eri isän kanssa, mutta ei todellakaan kykene huolehtimaan lapsistaan, kun ei itsestäänkään.
Kirja on aika vaikea lukea, kun siinä tunnutaan jumiutuneen niin samaan tilanteeseen vuosikausiksi.
Suomalainen äiti kirjoittaa tyttärelleen, pyrkii antamaan hyviä ja kannustavia elämänohjeita tilanteeseen. Tytär ilmeisesti vastaa äidilleen ja soitteleekin kuulumisiaan.
Välillä äiti on todella kyllästynyt kaikkiin valheisiin ja välinpitämättömyyteen, jota tytär osoittaa. Mutta ei saa sanotuksi sitä. Tai sanoo, muttei sillä ole mitään vaikutusta.

Kyseessä tuntuu olevan molemminpuolinen riippuvuussuhde äidin ja (sentään) aikuisen tyttären välillä. Helppohan se on sivusta sanoa, että äidin olisi selvemmin pitänyt irrottautua tyttärestään ja hänen vastuuttomuudestaan. Kyllähän hän yritti ja sai sille tukea vertaisryhmissä - mutta minkäs teet, kun lapsi soittaa epätoivoisena Amsterdamista tai mistä milloinkin ja pyytää, anoo apua. Vielä pahempaa on, kun hän ei kuukausiin ota yhteyttä. Eihän äiti edes tiedä, onko tytär elossa.

Itselleni ainakin tuli sellainen vaikutelma, että tyttö käytti järjestelmällisesti hyväkseen äidin kiltteyttä. Hän saattoi aina turvata siihen, että äiti kyllä hänet pelastaa lopuksi.
Äiti maksoi maltaita parantolamaksuista (jotka hoidot jäivät aina kesken) ja antoi lisäksi rahaa, maksoi vuokria, osti auton, lentolippuja ym. aina kun tyttö ajautui vaikeaan tilanteeseen. Minusta se ylläpiti tytön vastuuttomuutta.
Toisaalta laskujen maksaminen ehkä poaremmin oikeutti hänet (yrittämään ainakin) antamaan näissä pitkissä kirjeissä neuvoja ja ohjeita tyttären ongelmiin.

Äiti uskoi vahvasti sukurasitukseen ja päätteli "huumegeenin" vaikuttavan tytön riippuvuuteen. Tämä ajatus jotenkin vähän hyssytteli tilannetta ja tavallaan laimensi selvää lopettamiseen tarvittavaa omaa päätöstä. Tyttö on ikään kuin kohtalon uhri, joka ei oikein voi mitään tilanteelleen. Itse olisin kannattanut tiukempaa linjaa ja vielä selvempää irtiottoa tyttären auttamisesta. Niin, helppohan se on sanoa!




Kirjoitustyyli ei ollut ammattikirjailijan ja siinä ehkä vaikutti kirjoittajan suomen kielen kankeus. SElvästi hän on käyttänyt enemmän englanninkieltä (olikohan kirjeet alun perin kirjoitettukin englanniksi). Tyyli ja kirjoitustapa mielestäni antoi hieman yksinkertaisen kuvan äidistä ja lisäsi tilanteen pitkittymisen tunnetta.
Kirjeiden välissä oli kursiivilla lisäyksiä äidin ajatuksista, joita hän ei tohtinut kirjeisiin laittaa. Nämä tekstien vaihtelut sekoittivat hieman alussa, ennen kuin tajusin toisten tekstien olevan kirjettä, toisten niitä väliajatuksia.

Tärkeä kirja autenttisuudessaan, sillä niinhän se elämä varmaan jumittuukin kiertämään yhtä ja samaa rinkiä sekä huumeriippuvaisen että hänen läheistensä elämässä.


Käsittääkseni toinen kirja kertoo lopulta tyttären kuivillepääsemisestä ja kustantajan (Kirjapaja) perusteella päättelen, että tämä on kristillinen kirja.
Ilmeisesti niin vain on, että ilman Jumalaa ja uskoontuloa ihminen ei huumeriippuvuudesta ikinä pääse.

KIrj. niopeasti 13.10.10. Palaan ehkä asiaan.. ja ainakin seuraavan osan luettuani. Nyt jotain muuta välillä!

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja


Luettu yhdessä lokak. 2010 (4.10.)
Hullunhervoton kirja. Osa jutuista nauratti ihan tikahtuakseen. Osa ei sitten niin ääneen naurattanutkaan, mutta helppo oli nyökytellä mukana.

Lopputuloksena jäi mieleen hiukan haikea olo vanhasta setämiehestä, joka ymmärrettävästi hieman sivusta seuraa nykymaailman menoa, ei kaikkea oikein ymmärrä, mutta ei ole kovin pahantahtoinenkaan.
Jäärä. Ei silti ihan toivoton tapaus, sillä saa välillä ihan yllättäviäkin ideoita, vaikkapa kännykän käyttöön, naapurin metsän marjojenpoimintaan yms. liittyen.

Kuuntelin kirjan miehen ääneen lukemana, joten se vastasi jonkin verran alkuperäistä kuunnelma/pakinaversiota. Jos olisi malttanut lukea vähän pienempiä pätkiä, olisi pakinanomaisuus ehkä paremmin ilmennyt meillekin, mutta toisaalta kirjaan kehittyi kyllä löyhä juonikin.

Kirjan jälkivaikutelma: Ensin ihan hervottoman herkullinen huomioija. Sitten vähän ärsyttävä. Mokomakin valittaja. Lopuksi hellyyttävä vanha ukko, joka on kerta kaikkiaan menneen maailman miehiä - mutta niin oikeassa!


Hyvä kirja, ehdottomasti!

p.s.
Tytär 14 v. innostui lukemaan kirjaa ääneen, joten mennään nyt vielä uusiksi. Kyllä ei haittaa yhtään, vaikka menisi vielä kolmannenkin kerran. Hah.

Kaari Utrio: Tuulihaukka

Kaari Utrio: Tuulihaukka

Toinen osa kolmiosaisesta 1000-lukuun sijoittuvasta sarjasta.
Ei ihan niin koukuttava kuin ensimmäinen osa. Se olikin aivan yliveto. Mutta hyvin tarina jatkui, kirja oli sopivasti itsenäinen ja kuitenkin jatkoa edelliseen.
Tässä kirjassa pääosissa Vaskilintu-teoksen päähenkilöiden poika Olof Tuulihaukka ja suomalainen Aure Nukuttaja.

Yllättävää ehkä hieman, että tarina sijoittui pääasiassa Eurooppaan, ja etenkin Italiaan. Olisi ehkä toivonut paluuta Suomeen?

Luettu yhdessä syyskuun aikana :).

Seuraava osa, Yksisarvinen on varattu ja juuri tuli noutoilmoitus. Pitää poiketa hakemaan se illalla, jotta päästään jatkamaan.

Doris Lessing: Viides lapsi

Doris Lessing: Viides lapsi

luettu syysk. 2010

??

Harhaa vaiko totta. En oikein päässyt jyvälle kirjan sanomasta. Aika kammottavakin kirja.
Oliko viides lapsi oikea lapsi vaiko äidin mielen harhainen demoni? JOka tapauksessa Ben tuhosi perheen.
Kamalasti kysymysmerkkejä eikä oikein ratkaisua. Ratkaisu se on sekin, tietty. Ei mun suosikkini todellakaan.
Ehkä mä tajuan tän kirjan idean joskus myöhemmin.