Bazar Kustannus Oy, 2019
Luin ~ 17.3.2019
Kuvaus: (kustantajan)
Hyvästi koko perkeleen suku! Elsa on päättänyt lähteä kodistaan ja omistaa koko elämänsä synnin tekemiselle. On lähdettävä, sillä ahdasmielisen suvun mielestä Elsa on aivan liikaa kaikkea. Pinkkiä siilitukkaa ei saa survottua siihen muottiin, johon nuoren naisen pitäisi mahtua. Hyvästi isä ja äiti, hyvästi pikkusisko ja etuoikeutetut veljet! Elsa maksaa kuskille setelillä ja istuu tyhjälle ikkunapaikalle bussin keskiosaan.
Katja Kärjen Jumalan huone kertoo kolmen naisen kautta pohjoiskarjalaisen Martikaisen suvun tarinan 1930-luvulta nykyaikaan. Suvun kaapeissa piilotellaan rumia luurankoja, tekoja, joita ei voi antaa anteeksi ja joista ei puhuta, mutta jotka koko ajan äänettömästi huutavat olemassaoloaan piinatessaan jokaisen mieltä.
Kärjen monisärmäisessä esikoisteoksessa kuuluu vahvan ja vivahteikkaan kertojan ääni, joka herättää pohtimaan naiseutta, menneiden sukupolvien selviytymistä ja anteeksiantoa.
Kommentti:
Tämä kirja pääsi yllättämään. Kerrankin sai lukea uuden (esikois-) kirjan ilman ennakko-odotuksia, ja kylläpä yllätyin positiivisesti.
Tavallaan vähän jo kulumaan päin oleva aihe, onhan aiemmin vaietusta lestadiolaisuudesta viime vuosina kirjoitettu useitakin kirjoja. Tämä nousi heti top-listalle.
Uskomattoman hienosti, monipuolisesti eri henkilöiden näkökulmasta kirjoitettu kirja. Vaikka tässä vielä hypittiin ajassa edes- ja taaksepäin (jota siis yleensä lähes inhoan) pysyin vallan hyvin kärryillä henkilöistä ja ajankohdista.
Kaikki aikahyppelyt olivat myös todella perusteltuja, yllätyksiä aukesi matkan varrella sopivasti. Tykkäsin siitäkin, että riittävän pitkään ja jopa perusteellisesti kuvattiin kaikkien kolmen päähenkilön kannalta asiat, joskus samatkin tilanteet uudelleen eri näkökulmasta. Hienot henkilökuvat! Ajankuvaus oli myös mielestäni todella onnistunutta ja se varmaan auttoi henkilöiden ja ajanjaksojen hahmottamisessa.
Vähän vilkaisin muiden arvioita tästä ja ainakin jonkun mielestä Elsan ns. opiskelijaelämän kuvaus meni jopa vähän överiksi. Olihan se aika rankkaa, mutta omasta mielestäni hyvinkin realistista. En kokenut sitäkään kuvausta mässäilynä, sillä kirjoittaja onnistui kuvaamaan kaikkia henkilöitään sympaattisesti, ymmärtävästi ja lämmöllä.
Tässähän olisi moniakin tasoja pohdittavaksi, sekin, miten sota ja sen jälkeinen aika on miehiin, naisiin ja lapsiin vaikuttanut. Kirja ei kuitenkaan liikaa selitellyt tai avannut asioita läpeensä, vaan jtti lukijalle juuri sopivasti omaa pohdittavaa.
Ehkä pidin kirjasta erityisen paljon siksi, että koin voivani samaistua oikeastaan jokaiseen päähenkilöön. Kuvaus lestadiolaisyhteisöstä oli mielestäni riittävän rehellistä ja aidontuntuista; ei kaunistelevaa, mutta ei myöskään rienaavaa. Toki asioista puhuttiin hyvin suoraan ja kriittisesti, mutta ei mielestäni tarkoituksella ilkeästi. Tätä arvostan!
(262 sivua.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti