Arktinen Banaani, 2019
Luin ~ 14.9.2019
Kuvaus: (kustantajan)
Ajurin hevonenkin kieltäytyi lähestymästä leprasairaalaa. Köyhien ihmisten rujouttavaa sairautta kavahdettiin, vaikka se ei tarttunut helposti ja parannuskeinon löytymiseen suhtauduttiin toiveikkaasti. Mutta sairaala ei ollut paha paikka, päinvastoin: luonnonkauniin ympäristön keskellä kasvimaa ja ruusutarha kukoistivat potilaiden osallistuessa talon töihin kukin kykyjensä mukaan.
Toimelias diakonissasisar Matilda saapuu kiireellä ja kyselemättä Orivedelle auttamaan Helmi-siskoaan, niinikään diakonissaa ja laitoksen johtajatarta, tämän saatua outoja oireita. Matildan otettua ohjat käsiinsä alkavat myös salaisuudet paljastua.
Lepra on romaaneistaan ja nuortenkirjoistaan tunnetun Kirsti Ellilän (s. 1958) asiantunteva, yllätyksellinen ja jännittävä kertomus Oriveden leprasairaalan elämästä 1930-luvulla. Romaani pohjautuu todellisten henkilöiden väliseen kirjeenvaihtoon.
Kommentti:
Olipa mielenkiintoista taas hypätä aivan uuteen maailmaan. 1920-luku, kun sota on vielä aivan kulman takana ja etenkin päähenkilö Matildalla todella tuoreessa muistissa vankileirityön jäljiltä.
Diakonissalaitos taustalla ja työnantajana kuuliaisuuslupauksineen, sairaanhoito ja elämä yleensäkin viime vuosisadan alussa. Valtavaa sairaalalaitosta lämmitettiin kakluuneilla ja puut piti hankkia ja saattaa kakluunissapolttokuntoon ihan itse. Ruuankin suhteen pyrittiin olemaan mahdollisimman omavaraisia, joten eläimiä ja (ilmeisen valtavaa) vihannesmaata hoidettiin työntekijöiden ja potilaiden voimin. Hurjalta tuntuu ajatella sitä kokkauksen ja leipomisen määrää, kun isoa laitosta ruokittiin, väkeä oli paljon ja säilytysmahdollisuudet melkoisen rajalliset. Eipä tuotu noutokeittiöstä rasioita mikrossa lämmitettäväksi!
Paljon asiaa ja mietittävää sisälsi tämä kirja. Kyllä mua viehättää nämä entisaikojen kuvaukset. Kirja oli samalla hyvin rauhallinen ja kertoi aika eleettömästi asioista, niin että tuntuu kuin ei mitään kauhean suuria tapahtumia olisi ollutkaan. Isoja asioita tapahtui, mutta ihmisten käytännöllinen suhtautuminen asioihin piti ne jotenkin raameissaan.
Asioita ratkottiin ja suunniteltiin kirjoittamalla kirjeitä. Silloin asioihin väistämättä kuluu aikaa, ehkä se myös rauhoittaa. Etenkin kun vertaa nykyaikaan, kun sähköposteja ja tekstiviestejä vilisee ja kaikkeen pitää (pitäisi) aina reagoida ihan heti. Huh.
Kirjassa oli erinomaisesti tavoitettu tuo ajan henki, ainakin minusta tuntuu kuin olisin tehnyt pienen vierailun viime vuosisadan alun Orivedelle..
(304 sivua.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti