tiistai 28. elokuuta 2018

Nieminen, Veera: Ei muisteta pahalla

Veera Nieminen: Ei muisteta pahalla

Tammi, 2018

Luin ~ 28.8.2018



Kuvaus:

Mikään ei lämmitä erossa paremmin kuin kunnon kosto! Lohtua tuo myös Piipen kotona sitkeästi tassutteleva läpinäkyvä kissa.

Ei Piipe hullu ole. Hän nimeää näkymättömän kissansa Heimoksi, mutta on muuten ihan kunnossa. Tai oli, kunnes Juri lähti. Siihen auttaa Eetu, se mies osaa panostaa! Kun Jurin postilaatikko räjähtää kohti korkeuksia, saattaa kyllä olla ettei entiseen ole paluuta... Silti Piipe ei voi päästää irti. Kosto houkuttaa liikaa, tai ehkä se kirottu Juri?
Avioliittosimulaattorin kirjoittajan huumori puree taas aiheen ytimeen! Nyt aihe on kosto. Tai rakkaus. Ainakaan se ei ole seonnut vanhapiika ja hänen kissansa.


Kommentti:
No tässä oli totisesti mustaa huumoria. Meno yltyi kyllä aikamoiseksi, mutta ei voi kuin ihailla kirjailijaa, joka saa eri henkilöiden aivoitukset kerrottua niin, että lukija on vähän kaikkien puolella.
Huumorin ja sekoilevien tempausten keskellä mietitään kuitenkin aika syviäkin juttuja ihmissuhteista. Taitavaa kerrontaa, kyllä!
Kaikessa kostonjanossaan Piipe osoittautuu kuitenkin myös sympaattiseksi henkilöksi. Loppuratkaisua odotti kyllä melkoisella kutkutuksella. Vaan enpäs kerrokaan.

(202 sivua.)

maanantai 27. elokuuta 2018

Adichie, Chimamanda Ngozi: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

We Should All Be Feminists, 2012

Suom. Sari Karhulahti

Otava, 2017

Luin ~ 27.8.2018


Kuvaus:
”Me kaikki, niin miehet kuin naiset, pystymme parempaan.
”Puolikas keltaista aurinkoa -menestysromaanistaan tunnettu kirjailija käsittelee sukupuolten väliseen tasa-arvoon liittyviä kysymyksiä ja nostaa esimerkkejä omasta nuoruudestaan ja aikuiselämästään niin Nigeriassa kuin Yhdysvalloissa. Kansainväliseksi ilmiöksi noussut essee tarjoaa feminismille määritelmän, joka pistää meistä jokaisen ajattelemaan.


Kommenttini:
Tosiaan, tämä oli siis 45-sivuinen essee, perustuu kirjailijan pitämään puheeseen, aiheen voi pätäellä nimestä.

Tällainen kirjaksi painettu puhe oli kyllä vähän kuivaa luettavaa. Feminismistäkään ei oikein mitään uutta kuulunut, jotenkin samoja ennenkin kuultuja esimerkkejä naisten huonommista mahdollisuuksista kylläkin. Toki ymmärrän, että afrikkalainen yhteiskunta on kovasti jäljessä länsimaisesta, myös tasa-arvoasioissa. Mutta kun joskus tuntuu, että se tasa-arvo täällä meillä alkaa jo mennä liiallisuuksiinkin.
Naiset alkavat olla kovin miesmäisiä ja miehet vähän naismaisia (anteeksi nyt vaan...) Että minä kyllä tykkään siitä pienestä erosta.

(45 sivua.)

lauantai 25. elokuuta 2018

Koskiniemi, Sisko: Kääntöpuolella lapsuus

Sisko Koskiniemi: Kääntöpuolella lapsuus

Myllylahti, 2015

Luin ~ 25.8.2018



Kuvaus:
Kääntöpuolella lapsuus kertoo Kaijasta, sosiaalityöntekijästä, joka työskentelee keskisuuren suomalaisen kaupungin poliisilaitoksella. Vaikka hänen pääasiallisena vastuualueenaan on lastensuojelu, tuo työ mukanaan ihmisten erilaisista ongelmista johtuvia epätoivoisia tilanteita, joiden ratkaisemisessa auttaa ainoastaan viimeinen yhteiskunnan tarjoama tukiverkko: sosiaalityöntekijä.
– Niin mielelläni kuin käskisinkin isäsi pois, en sitä voi tehdä. Ainoa, jonka voin sieltä ottaa on lapsi eli sinä. Miikka tyrskähti ääneen. – Miksi mun pitäs lähteä kotoa pois, en minä halua, en minä hakkaa ketään enkä tee siellä kellekään pahaa, ja sehän on minun kotini! Kaija antoi pojan itkeä rauhassa.
Yhteen syksyyn sijoittuvassa tarinassa nousee useissa yhteyksissä esiin lapsen ja äidin välinen suhde ja sen voimakas merkitys riippumatta lapsen iästä. Kirjan sydäntä riipaisevat tapahtumat voisivat olla todellisia ja ne kertovat omaa kieltään paitsi lastensuojelun myös yhteiskunnan nykytilasta.
Sisko Koskiniemi on työskennellyt kymmenen vuotta sosiaalityöntekijänä poliisilaitoksella. ”Sitä ennen olin luullut nähneeni lähes kaiken, mitä lastensuojelun sosiaalityöntekijänä joutuu kohtaamaan. Ensimmäisen vuoden aikana selvisi, että olin väärässä.” Koskiniemi asuu Rovaniemellä ja jatkaa edelleen lastensuojelun parissa.


Kommentti:

Aikamoinen lukukokemus. Lainasin ensin kirjailijan toisen teoksen (Ihan tavallinen perhe), mutta halusinkin lukea ensin tämän, kun näkökulma on saman sosiaalityöntekijä Kaijan.
Tuo näkökulma mietitytti. Kirjasta jotenkin huomasi, ettei ollut aivan viimeistelty, siis kirjallisesti. Minut pääsi yllättämään se, miten päähenkilön sävy muuttui matkan varrella todella paljon.
Ensituntuma oli enemmänkin ymmärtävä, hyvin rutinoitunut ammattilainen, mutta tarinan edetessä aika kovia ja työlääntyneitä, väsyneitä piirteitä alkoi nousta esiin. Mutta sekin kyllä kuvasi työn luonnetta, kai siinä on jotenkin pakko kovettaa itsensä, että yleensä pystyy tuota työtä tekemään.
Hyvin tuotiin ilmi myös työn byrokraattiset näkökulmat ja päättäjien kontrolli. Tuotahan se monessa työssä nykyään on, aikaa menee kaikenlaiseen tilastoimiseen ja silti tulosta pitäisi syntyä. Miten ne tulokset tuossakaan työssä mitataan?
Levosta ja työstä irtaantumisesta pitäisi kyllä noin raskaassa työssä huolehtia erityisen tarkasti, koska jos niin ei tee, se alkaa näkyä ja kuulua työn laadussa.

Ei voi olla miettimättä, että kun vaikkapa tämänkin tarinan ihmiset ja perheet ovat muutenkin - syystä tai toisesta - joutuneet todella koville elämässään, tuntuu aika tylyltä, että seuraavaksi heidät kohdataan vihaisesti ja kyllästyneesti. Tämä ei ole arvostelua, itse tuskin pystyisin tuohon työhön ollenkaan.
Silti, niin tehokasta kuin teininäpistelijöiden kovistelu olikin, se tuntui kovin kärjistetyltä. Lempisanontaani käyttäen, kultainen keskitiekin on. Ei tarvitse joko hyväksyä ja hyssytellä kaikkea, mutta ei kai nyt huutaa ja uhkaillakaan tarvitse? Ei ihme, että sossulla on niin ikävä kaiku. Ja silti ihmiset tekevät älyttömän tärkeää ja raskasta työtä, josta suuri hatunnosto!

(239 sivua.)

sunnuntai 19. elokuuta 2018

Alasalmi, Päivi: Siipirikon kuiskaus

Päivi Alasalmi: Siipirikon kuiskaus

Gummerus, 2017

Luin ~ 19.8.2018



Kuvaus:
Talvi koettelee Aanaarin saamelaisperheitä, joista jokaisesta on tapettu isä, veli tai aviomies. Pirkkalaisten verilöylyn jälkeen kyläläiset ovat hajaantuneet, ja Soruia kantaa siitä syyllisyyttä. Hänen näkijänkykynsä voimistuvat, ja hän perii isältään tietäjän osan. Avuntarvitsijoita saapuu kaukaa, kun Soruian nimi kiirii ja alkaa herättää kunnioitusta, pelkoa sekä kateutta. Mutta Soruia ei saa rauhaa, sillä kuolleen Kaukomielen avoimiksi jääneet silmät vainoavat ja hän pelkää miehen palaavan tuonpuoleisesta.
Lopulta pirkkalaiset tulevat, nyt Ruotsin kruunun veronkantajien kanssa, ja ylivaltaa on mahdoton vastustaa. Soruian kyvyt langettavat hänen ylleen epäilyn. Kirkon tuomio noituudesta on ankara.
Päivi Alasalmen aistivoimainen tarina herättää eloon saamelaiskulttuurin mystisen luontoyhteyden. Romaani kuvaa yhden ihmisen pelotonta taistelua mielivaltaista hallitsijaa vastaan sekä uhrautumista oman kansan ja rakkaiden puolesta. Tarinan maaginen huipentuma on sydäntäpakahduttavan kaunis. Siipirikon kuiskaus on Päivi Alasalmen historiallisten saamelaisromaanien trilogian päätösosa.

Kommentti:

Olipa harvinaista herkkua, luin kerrankin kokonaisen trilogian putkeen!
Uutussarjoissa joutuu odottelemaan seuraavia osia ilmestyväksi. Vanhemmissa sarjoissa, jos ne ovat kovin pitkiä, tekee mieli lukea muita kirjoja väliin. Osittain, ettei tarina ala tökkiä, osittain vaihtelun vuoksi ja joskus tekee mieli säästellä, ettei kiva sarja loppuisi liian äkkiä.
Onhan tämä varsin puhutteleva ja surullinenkin tarina, mutta kauniisti kirjoitettu. Kyllä se sivistyksen, kristinuskon ja verotuksen tulo ja tuominen on ankeaa luettavaa lapinihmisten kannalta.
Oli mielenkiintoinen veto kirjailijalta näyttää ensimmäisessä osassa pilkahdukset kahdesta myöhemmästä ajanjaksosta. Vaikka niihin ei enää myöhemmin palattu, ne jäivät kyllä mieleen ja palautuivat etenkin tässä viimeisessä osassa uudelleen.
Erityismaininta kauniille kirjannimille. <3
(368 sivua.)

perjantai 17. elokuuta 2018

Alasalmi, Päivi: Pajulinnun huuto

Päivi Alasalmi: Pajulinnun huuto

Gummerus, 2015

Luin ~ 17.8.2018



Kuvaus: (takakansi)
Pajulinnun huuto jatkaa Päivi Alasalmen edellisen romaanin, Joenjoen laulun, tarinaa 1500-luvun saamelaiskylässä. Soruia on synnyttänyt pirkkalaisen Kaukomielen lapsen ja palannut kotiinsa. Soruia kantaa häpeää siitä, että hänen pieni poikansa on vieraalla verellä merkitty.
Kaukomieli ilmestyy miehineen saamelaisten kylään hakemaan veroiksi turkiksia ja kultaa. Joukossa on mukana hänen poikansa Tornia, joka haluaa luoda yhteyden Soruiaan. Pirkkalaisten pappi yrittää käännyttää väkivalloin saamelaisia kristinuskoon, mutta heille noitarumpu ja jumalille uhraaminen ovat elintärkeitä. Lopulta tilanne käy sietämättömäksi, ja Soruian on jälleen otettava kohtalo omiin käsiinsä.
Pajulinnun huuto on kiehtova, taianomainen ja julma tarina, joka kuvaa Saamen kansan lohdutonta kohtaloa suomalaisten valloittajien armoilla. Se on myös taitavasti kirjoitettu romaani ihmismieltä riivaavista ikiaikaisista tunteista: säälimättömyydestä ja menetyksestä sekä surusta joka muuttuu vihaksi.
Kommentti:

Ajattelin, että tässä kirjassa jatkuisivat nuo kaikki ensimmäisen osan kolme tarinaa, mutta nyt keskityttiin vain ensimmäiseen, Soruian tarinaan. Kunnon historiallista kerrontaa, arkikuvausta, rakkautta, perhe-elämää, mutta myös mustasukkaisuutta, vihanpitoa, taistelua. Taistelu käydään sekä kruunun verojen että kristinuskon puolesta ja saamelaiset ovat kovin heikoilla pirkkalaisten miekkoja vastaan. (286 sivua.)

keskiviikko 15. elokuuta 2018

Alasalmi, Päivi: Joenjoen laulu

Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu

Gummerus, 2013

Luin ~ 15.8.2018




Kuvaus:

Joenjoen laulu on saamelaisten tarina, joka kulkee kolmessa aikatasossa, 1500-luvulta nykypäivään. Kun saamelaistyttö Soruia löytää haavoittuneen vihollisen, pirkkalaisen, hän päättää, että mies on hänelle annettu. Hän vie miehen kotaansa ja parantaa tämän. Kaukomieli on Soruiasta riippuvainen, ja heidän välilleen syntyy side, jota saamelaisyhteisö ei katso hyvällä. Soruia joutuu valitsemaan miehen ja omiensa välillä.
> 1800-luvulla saarnannut Lars Levi Laestadius, puoliksi saamelainen, puoliksi ruotsalainen, haluaa pelastaa Lapin ihmiset viinanpirulta. Hän kamppailee verenperintönsä kahtaalle vetävien voimien kanssa, samoin kuin kahden uskonnon välillä. Kautokeinon kapina herättää miestä riivaavan syyllisyydentunnon.
> Sami Uddas pakenee elämänsä umpisolmuja ja palaa etelästä Inariin. Paikkaa ei tahdo löytyä kotipuolestakaan. Sami kohtaa nuoren, vakavan Ingan, joka taistelee inarinsaamen kielen puolesta. Sami rakastuu tyttöön, joka tuli hänen elämäänsä kuin ihmeen kautta. Mutta riittääkö se, jos mies ei tunne kuuluvansa mihinkään?

Joenjoen laulu on kipeä, kaunis ja maaginen romaani. Se näyttää, miten saamelainen kulttuuri ja kansa vähitellen tapetaan, kun ensin otetaan pois uskonto, sitten kieli ja elinkeinot. Koskettavien yksilötarinoiden kautta se kasvaa kokonaisen kansan kohtalon kuvaukseksi.


Kommentti:

Erikoinen yhdistelmä tarinoita. Lestadiuksen osuuteen oli ehkä hankalinta "uskoa",kuten aina, kun mennään oikeasti eläneen ihmisen nahkoihin.
Mielenkiintoisia tarinoita kaikki kolme, kirja on 1. osa trilogiasta ja mullahan on jo toinenkin osa lainassa. Kiinnostuksella odotan, miten tarina jatkuu ja tällä kertaa taidan tosiaan lukea koko sarjan putkeen.
(306 sivua.)

lauantai 11. elokuuta 2018

Márai, Sándor: Kynttilät palavat loppuun

Sándor Márai: Kynttilät palavat loppuun

A Gyertyak Csonkig Egnek, Unkari, 1942

Suom. Tuomo Lahdelma

Atena Kustannus Oy, 2001

Luin ~11.8.2018



Kuvaus:

Kynttilät palavat loppuun -romaani kertoo yhden yön kestävästä keskustelusta, jota päähenkilö - vanha kenraali - on odottanut 41 vuotta.
Polttopisteeseen nousevat kysymykset syyllisyydestä ja ystävyydestä, mahdollisuudesta todelliseen kohtaamiseen toisen ihmisen kanssa. Márai kertoo lämpimän koskettavasti ja samalla tarkkanäköisesti vanhan miehen katkeruudesta. Márain runsaassa, tummasävyisessä teoksessa henkilöiden taustaksi hahmottuu nostalgisesti nähty mennyt maailma, ylhäistön rappeutuvat, pölyiset kartanot.
Kommentti

Vanhanaikainen kirja, vanhan maailman kuvausta. Samalla ihmisyyden kuvausta.

maanantai 6. elokuuta 2018

Medberg, Sara: Holhokki

Sara Medberg: Holhokki

alkuteos Myndlingen, 2015

suom. Sara Medberg !

Books on Demand GmbH, 2015

Luin ~ 6.8.2018



Kuvaus: (takakansi)
Orpo neiti Desideria Sparw, joka asuu rauhallisessa kartanossa Pohjanmaalla, on kauhuissaan kun hänen uusi aristokraattinen holhoojansa Tukholmasta ilmestyy paikalle. Kreivi Dominic Lindswärd ei lainkaan pidä holhokkinsa itsenäistymispyrkimyksistä, pelkkä ajatus riippumattomasta naisesta on järkyttävä!

Hänen armonsa haluaa mieluummin kasvattaa Desideriasta nöyrän ja myöntyväisen nuoren neidon, joka ajan kuluessa menee hyviin naimisiin. Päähenkilöt tempautuvat mukaan seikkailuun, joka kiidättää heidät kustavilaisen ajan Suomen ja Ruotsin ylellisten tanssiaissalien ja salaperäisten linnojen halki. Mutta kumpi heistä saa tahtonsa läpi?
Romantiikkaa ja jännitystä Jane Austenin ajan Suomessa ja Ruotsissa. - Kirjailija Sara Medberg on teologian maisteri ja kirkkohistorian tohtoriopiskelija. Hänen romaaninsa käsittelevät Medbergin tulevan väitöskirjan tutkimusaihetta - tyttöjen kasvatusta 1700- ja 1800-luvuilla - kaunokirjallisesta näkökulmasta.


Kommentti:

No nyt meni kyllä keveys jo överiksi meikäläisenkin mittapuulla. Luin sen Kultaportin kaunottaret ja sitten huomasin, että Medbergillä on pari aikaisempaakin teosta. Tässä oli chick lit ja Jane Austen-romantiikka jotenkin sekoitettu keskenään. Lisäksi vähäsen hämmentää se, että Medberg on teologian maisteri ja kirkkohistorian tohtoriopiskelija (tai on ollut 2015), mutta poikkeuksena moniin muihin historiallisiin kirjoihin tässä oli todella vähän kristillistä tai muuten kirkkoon ja uskontoon liittyvää. Jotenkin olen ajatellut, että uskonnollisuus kyllä kuului siihen maailman aikaan paljon enemmän ihmisten elämään, mutta tässä tuli vaikutelma, että se aihepiiri oli varta vasten jätetty lähes kokonaan ulkopuolelle.
Kirja tuntui hiukan keskentekoiselta, aina ei tiennyt, oliko juonihyppäys tehty tarkoituksella vaiko vahingossa. Ja ainakin yksi kohtaus mielestäni ei ajallisesti täsmännyt. Tapahtumista kerrottiin kuin ne olisivat tapahtuneet heti seuraavana päivänä edellisestä kohtauksesta, vaikka tekstissä mielestäni sanottiin, että oli kulunut muutama päivä (tai jopa viikko) edellisistä tapahtumista.
Monet (yliampuvat) kuvailut tuntuivat myös hieman päälleliimatuilta, kuin kirjailija olisi käynyt tekstiä läpi ja päättänyt lisätä joka lukuun vielä pari sivua romanttisia asukuvailuja. Juonessa oli kyllä hauskasti (= perinteisesti) sekä romantiikkaa että dekkarinkin aineksia, mutta hieman keskeneräinen mielikuva tästä jäi. Tai ehkä sellainen mielikuva, että kirjailija oli vähän kieli poskessa päättänyt vetää kaiken, nimeä myöten, oikein överiksi - ja katsoa, meneekö sellainen läpi? Sääli sinänsä, koska asetelma oli ihan herkullinen.
(514 sivua.)