Myllylahti, 2015
Luin ~ 25.8.2018
Kuvaus:
Kääntöpuolella lapsuus kertoo Kaijasta, sosiaalityöntekijästä, joka työskentelee keskisuuren suomalaisen kaupungin poliisilaitoksella. Vaikka hänen pääasiallisena vastuualueenaan on lastensuojelu, tuo työ mukanaan ihmisten erilaisista ongelmista johtuvia epätoivoisia tilanteita, joiden ratkaisemisessa auttaa ainoastaan viimeinen yhteiskunnan tarjoama tukiverkko: sosiaalityöntekijä.
– Niin mielelläni kuin käskisinkin isäsi pois, en sitä voi tehdä. Ainoa, jonka voin sieltä ottaa on lapsi eli sinä. Miikka tyrskähti ääneen. – Miksi mun pitäs lähteä kotoa pois, en minä halua, en minä hakkaa ketään enkä tee siellä kellekään pahaa, ja sehän on minun kotini! Kaija antoi pojan itkeä rauhassa.
Yhteen syksyyn sijoittuvassa tarinassa nousee useissa yhteyksissä esiin lapsen ja äidin välinen suhde ja sen voimakas merkitys riippumatta lapsen iästä. Kirjan sydäntä riipaisevat tapahtumat voisivat olla todellisia ja ne kertovat omaa kieltään paitsi lastensuojelun myös yhteiskunnan nykytilasta.
Sisko Koskiniemi on työskennellyt kymmenen vuotta sosiaalityöntekijänä poliisilaitoksella. ”Sitä ennen olin luullut nähneeni lähes kaiken, mitä lastensuojelun sosiaalityöntekijänä joutuu kohtaamaan. Ensimmäisen vuoden aikana selvisi, että olin väärässä.” Koskiniemi asuu Rovaniemellä ja jatkaa edelleen lastensuojelun parissa.
Kommentti:
Aikamoinen lukukokemus. Lainasin ensin kirjailijan toisen teoksen (Ihan tavallinen perhe), mutta halusinkin lukea ensin tämän, kun näkökulma on saman sosiaalityöntekijä Kaijan.
Tuo näkökulma mietitytti. Kirjasta jotenkin huomasi, ettei ollut aivan viimeistelty, siis kirjallisesti. Minut pääsi yllättämään se, miten päähenkilön sävy muuttui matkan varrella todella paljon.
Ensituntuma oli enemmänkin ymmärtävä, hyvin rutinoitunut ammattilainen, mutta tarinan edetessä aika kovia ja työlääntyneitä, väsyneitä piirteitä alkoi nousta esiin. Mutta sekin kyllä kuvasi työn luonnetta, kai siinä on jotenkin pakko kovettaa itsensä, että yleensä pystyy tuota työtä tekemään.
Hyvin tuotiin ilmi myös työn byrokraattiset näkökulmat ja päättäjien kontrolli. Tuotahan se monessa työssä nykyään on, aikaa menee kaikenlaiseen tilastoimiseen ja silti tulosta pitäisi syntyä. Miten ne tulokset tuossakaan työssä mitataan?
Levosta ja työstä irtaantumisesta pitäisi kyllä noin raskaassa työssä huolehtia erityisen tarkasti, koska jos niin ei tee, se alkaa näkyä ja kuulua työn laadussa.
Ei voi olla miettimättä, että kun vaikkapa tämänkin tarinan ihmiset ja perheet ovat muutenkin - syystä tai toisesta - joutuneet todella koville elämässään, tuntuu aika tylyltä, että seuraavaksi heidät kohdataan vihaisesti ja kyllästyneesti. Tämä ei ole arvostelua, itse tuskin pystyisin tuohon työhön ollenkaan.
Silti, niin tehokasta kuin teininäpistelijöiden kovistelu olikin, se tuntui kovin kärjistetyltä. Lempisanontaani käyttäen, kultainen keskitiekin on. Ei tarvitse joko hyväksyä ja hyssytellä kaikkea, mutta ei kai nyt huutaa ja uhkaillakaan tarvitse? Ei ihme, että sossulla on niin ikävä kaiku. Ja silti ihmiset tekevät älyttömän tärkeää ja raskasta työtä, josta suuri hatunnosto!
(239 sivua.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti