torstai 24. helmikuuta 2011

Nicholas Sparks: Muistojen polku

Nicholas Sparks: Muistojen polku

WSOY 1999

Luettu 24.2. 2011

tiistai 22. helmikuuta 2011

Kata Kärkkäinen: Vangitse minut vapaaksi

Kata Kärkkäinen: Vangitse minut vapaaksi

Tammi 2001.

Luettu 22.2. 2011

Takakannesta: "Vangitse minut vapaaksi kertoo nuoren parikymppisen Elmon ja häntä huomattavasti vanhemman Karinin rakkaustarinan.
Se on julma kertomus rakkauden voimasta ja rakkaudettomuuden tuhoavista seurauksista.
Elmo ja Karin lähtevät Lontooseen elvyttämään ihmissuhdettaan. Epätietoisuus ja luottamuksen puute purkautuvat loukkauksina ja väkivaltana ja kummatkin ajautuvat äärimmäisyyksiin rakkautta etsiessään ja yrittäessään ratkaista, kumpi puhuu väkevämmin, viha vaiko rakkaus."

sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Mikko Rimminen: Nenäpäivä

Mikko Rimminen: Nenäpäivä


Luettu loppuun 18.2. 2011
Finlandia-voittaja v. 2010.

Olipas kummallisen vaikealukuinen kirja.
Aloitettiin tämän kirjan lukeminen yhdessä melkein heti Annan Kareninan jälkeen, mikä olisi kieltämättä haaste mille tahansa kirjalle. Ostin kirjan synttärilahjaksi O:lle, ettei tarvitsisi jonottaa kirjaston varausjonossa niin pitkään. Skeptisissä tunnelmissa lähdimme lukemaan, kun olin juuri jättänyt Alexandra Salmelan 27:n kesken.


----

Lainaus juonesta:

Nenäpäivä kertoo Hakaniemessä yksin asuvasta, ihmisrakkaasta Irmasta.

Paljon emme tiedä, mutta jollain tavalla Irman elämä on liikahtanut sijoiltaan. Ihmisseuran kaipuussaan hän ajautuu soittelemaan ovikelloja sekä omassa naapurustossaan että Keravalla, jonne hän sattumalta päätyy.

Koska ihmisten ovikelloja ei voi soitella ilman syytä, keksii Irma peitetarinaksi olevansa Talous
tutkimuksen kyselytutkija. Ikävä kyllä kysymykset ovat jokseenkin hämäriä ja tutkimusmenetelmät outoja ja selitykset hatarahkoja.

Viikkojen galluptöiden jälkeen alkavat jotkut keravalaiset epäillä Irman ammatillista aitoutta ja soittavat poliisille. Irma hätääntyy. Mitä ihmiset ajattelevat? Hän on sitä paitsi ehtinyt jo kovasti kiintyä haastateltaviinsa.

Irman on pakko palata paikalle, mutta kiinni jäämisen pelko alkaa käydä hetki hetkeltä aiheellisemmaksi.

-----

Tästä sitten kerronta vauhdittuu loppusekamelskaa kohden. Koko kummallinen sotku, josta lukijakaan ei aina oikein tiedä, mitä on tapahtunut, huipentuu Irman suoranaiseen paniikkiin. Hän joutuu lopulta aivan paniikkiin ja käyttäytyy yhtä aikaa totaalisen sekopäisesti ja jääräpäisen yksioikoisesti.

Kirja oli jotenkin välillä kummallisen vaikeaa luettavaa. Toisaalta kerronta etenee hauskojen (tekisi mieli sanoa, että välillä vähän tekohauskojenkin) sanankääntelyiden voimalla lupsakkaasti. Toisaalta hurjan pitkät lauseet uudissanoineen sekavoittavat lukijan ajatuksia. Pitäisi niin kovasti keskittyä kaikenmaailman jaaritteluun ja huokailuun, vaikka kiinnostaisi jo tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Kirjan teksti on siis yhtä aikaa nopealukuista, kevyehköä ja kuitenkin jotenkin liisterimäisen jarruttelevaa.
Lauseet pitenevät loppua kohti suorastaan sivujen mittaisiksi lausekasautumiksi. Näin ne kieltämättä kuvaavat samalla hyvin osuvasti Irman hengästynyttä paniikkia, mutta tekevät lukemisesta todella - no, haastavaa.
Yksityiskohtia kerronnassa oli todella riittämiin, etten sanoisi ylenpalttisesti. Oikeastaan siis jopa liikaakin. Joskus tuli tunne, että jokukin kappale oli kehitelty ihan sitä varten, että joku hauska kuvaus tai uussana mahtuisi siten paremmin mukaan. Toisaalta kerronta kuvasi kyllä tehokkaan yleishyökyvästi Irman ympäriinsä pälyilevää olomuotoa.

Alun luimme yhdessä, siis O. luki ja minä kuuntelin kudin kädessä. Lopuksi päätimme lukea kirjan loppuun erikseen sisälukuna, jotta voisimme kokeilla, olisiko kirja helpompilukuinen (parempi?) niin.
Ääneen luettuna, siis kuuntelijana jäi välillä sellainen olo, kuin teksti olisi sopinut paremmin keski-ikäisen, lupsakahkon hesalaismiekkosen suuhun. Ehkä tyyliin tottui tai sitten se sisälukiessa ei tunnu samalta, sillä loppuosassa teksti alkoi istua myös Irman suuhun paremmin. Hyvä niin.

Tykkäsin loppuratkaisusta, se täydensi tarinan kokonaiseksi ja sai tuntemaan, että kirja kannatti tosiaan lukea loppuun asti. Meinasi kyllä jäädä kesken. Vähän väkisin siis pakersin kirjan loppuun asti, mutta hyvä jälkimaku siitä jäi.
Kaikkea hyvää Irmalle.

Mietin kyllä lukiessani monestikin muita lukemiani Finlandia-ehdokkaita. Mun makuuni olivat (ainakin kirjan kesken ollessa) enemmän sekä Karkkipäivä että Totta, mutta onneksi minä en joudu (enkä saa) voittajaa valita. Enkä mä lopultakaan osais näistä yhtäkään nimetä parhaaksi.
Onneksi on monenlaisia hyviä kirjoja!

tiistai 8. helmikuuta 2011

Leo Tolstoi: Anna Karenina

Leo Tolstoi: Anna Karenina

Luettu yhdessä jouluk. 2010 - 7.2.2011

Mitä tästä voisi sanoa?
Ehkä paras koskaan lukemani kirja. Siksi juuri tuntuu melkein mahdottomalta edes arvioida koko teosta. Ainakin tämä oli viisasta tekstiä ja lepoa sielulle lähes joka luvussa!Päähenkilöiksi omasta mielestäni nousivat kylläkin Levin ja Kitty. Heistä kerrottaessa ei totisesti aika tullut pitkäksi. Varmasti kirjan elävimmät persoonat.

Anna ja Vronski sen sijaan, tuhoon tuomittuja ja toisaalta vähemmän kiinnostavia. Ehkä tämä on myös samaistumiskysymys :D?
Kosketuspintaa vain löytyy Kittyyn ja Leviniin enemmän, mutta mielestäni heidät on myös elävämmin, suuremmalla rakkaudella kuvattu.

Kirja sisältää monenlaista elämänviisautta. Kaikkea ihmiselämään liittyvää pohditaan, usein vastakkainasettelun kautta.

....

Jukka-Pekka Palviainen: Mitä ikinä keksitkin pelätä

Jukka-Pekka Palviainen: Mitä ikinä keksitkin pelätä

Luettu 7.2. 2011

Lainasin VIPpinä kirjastosta viime viikolla ja kirja piti siis aloittaa heti. Alku oli mukaansatempaava, luin ekan luvun kirjastossa ja sen luettuani tottavie halusin tietää, mitä sitten tapahtuisi.
Hyppiminen ajankohdissa nykyhetken ja menneisyyden eri ajankohtien välillä vaati aluksi totuttelemista, mutta lopulta kouluaikaisten kaverusten yhteinen menneisyys tietysti alkoi myös oikeasti kiinnostaa. Oli hauska palata 80-luvulle, onhan se omakin nuoruus eletty samalla vuosikymmenellä! Paljon tuttua.

Loppu oli vähän hämmentävä. Että tähänkö se nyt sitten päättyi? Öh, miksi.
No, kirjan nimi sai selityksensä, mutta muuten se " pelon keksiminen" olisi ehkä kaivannut vähän enemmän selitystä tai jonkinlaista perustelua, mielestäni. Loppuratkaisu tuli niin yllättäen, että melkein aloin selata kirjaa taaksepäin tarkistaakseni, oliko minulta jäänyt joku(nen) luku lukematta.
Olisin siis kaivannut lukijana jotain vinkkiä tulevista käänteistä. Tai ehkä niitä oli, mutta minä en vain tajunnut niitä ja siitä tuli vähän hölmö olo.

Henkilöt olivat sinänsä "ihan kivoja", mutta eipä heihin oikein samaistumaan päässyt. Mikko oli aika sympaattinen kaikessa hissukkamaisuudessaan, mutta Katariina jäi kyllä aika etäiseksi hahmoksi, ollakseen sentään kirjan päähenkilö. Toisaalta hänen koleahko olemuksensa taitaa omalla tavallaan selittää lopputapahtumat?
Erilaisten henkilöiden kuvaus on mielestäni taitavaa.

Hyvä kirja kyllä, mielenkiinnosta tietysti luin, kun kirjailija on kovin tuttu.
Pari kielioppiasiaa pisti luettaessa korvaan, mutta ne olivat pieniä asioita. Ihan yksittäisiä sanoja, muistaakseni toisessa kesken repliikin (tai ajatusrepliikin) verbimuoto vaihtui.
Hauskana mausteena kirjassa on käytetty raumangiältä eli rauman murretta, joka itsellenikin on lapsuudesta tuttua. Sitä oli myös juuri sopivasti. Enempi olisi varmaan ollut liikaa.
Näissä asioissa kirjailijat varmaan (!) saavat olla aika kieli keskellä suuta. Kun yksi tykkää ja toinen ei. Milloin mistäkin.

Sujuvaa tekstiä, jota on ilo lukea. Hauskoja kielikuvia on sopivasti, niin, että niistä tulee hyvälle tuulelle, mutta niistä ei tule itsetarkoitus.
Juoni jäi ehkä aavistuksen köykäiseksi, vaikkei kirjan ollutkaan tarkoitus olla mikään trilleri. Vai oliko?

(kirj. 8.2.2011, täsmensin paria kohtaa 9.2. lukion avoillan jälkeen :) )