Jukka-Pekka Palviainen: Mitä ikinä keksitkin pelätä
Luettu 7.2. 2011
Lainasin VIPpinä kirjastosta viime viikolla ja kirja piti siis aloittaa heti. Alku oli mukaansatempaava, luin ekan luvun kirjastossa ja sen luettuani tottavie halusin tietää, mitä sitten tapahtuisi.
Hyppiminen ajankohdissa nykyhetken ja menneisyyden eri ajankohtien välillä vaati aluksi totuttelemista, mutta lopulta kouluaikaisten kaverusten yhteinen menneisyys tietysti alkoi myös oikeasti kiinnostaa. Oli hauska palata 80-luvulle, onhan se omakin nuoruus eletty samalla vuosikymmenellä! Paljon tuttua.
Loppu oli vähän hämmentävä. Että tähänkö se nyt sitten päättyi? Öh, miksi.
No, kirjan nimi sai selityksensä, mutta muuten se " pelon keksiminen" olisi ehkä kaivannut vähän enemmän selitystä tai jonkinlaista perustelua, mielestäni. Loppuratkaisu tuli niin yllättäen, että melkein aloin selata kirjaa taaksepäin tarkistaakseni, oliko minulta jäänyt joku(nen) luku lukematta.
Olisin siis kaivannut lukijana jotain vinkkiä tulevista käänteistä. Tai ehkä niitä oli, mutta minä en vain tajunnut niitä ja siitä tuli vähän hölmö olo.
Henkilöt olivat sinänsä "ihan kivoja", mutta eipä heihin oikein samaistumaan päässyt. Mikko oli aika sympaattinen kaikessa hissukkamaisuudessaan, mutta Katariina jäi kyllä aika etäiseksi hahmoksi, ollakseen sentään kirjan päähenkilö. Toisaalta hänen koleahko olemuksensa taitaa omalla tavallaan selittää lopputapahtumat?
Erilaisten henkilöiden kuvaus on mielestäni taitavaa.
Hyvä kirja kyllä, mielenkiinnosta tietysti luin, kun kirjailija on kovin tuttu.
Pari kielioppiasiaa pisti luettaessa korvaan, mutta ne olivat pieniä asioita. Ihan yksittäisiä sanoja, muistaakseni toisessa kesken repliikin (tai ajatusrepliikin) verbimuoto vaihtui.
Hauskana mausteena kirjassa on käytetty raumangiältä eli rauman murretta, joka itsellenikin on lapsuudesta tuttua. Sitä oli myös juuri sopivasti. Enempi olisi varmaan ollut liikaa.
Näissä asioissa kirjailijat varmaan (!) saavat olla aika kieli keskellä suuta. Kun yksi tykkää ja toinen ei. Milloin mistäkin.
Sujuvaa tekstiä, jota on ilo lukea. Hauskoja kielikuvia on sopivasti, niin, että niistä tulee hyvälle tuulelle, mutta niistä ei tule itsetarkoitus.
Juoni jäi ehkä aavistuksen köykäiseksi, vaikkei kirjan ollutkaan tarkoitus olla mikään trilleri. Vai oliko?
(kirj. 8.2.2011, täsmensin paria kohtaa 9.2. lukion avoillan jälkeen :) )
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti