Tammi, 1995
Luin ~ 4.10.2015
Kuvaus /
”Mä kuulun tähän luterilaiseen sienilajiin joka kasvaa suoraan kuvatuks ruttanaks. Ei mulla sinänsä ois mitään vastaan vaikka mä huomaisin tulleeni valituks Vuoden Seksiobjekstiks, mutta kyllä pöydän naputtaminenkin on ihan jees.”
Tyttö on valehdellut aina: ollut milloin kirjailija, ranskalainen opiskelija, taitelija, insinööri tai lelukauppias. Itse asiassa hän on soputeltan mallinen pikkukaupungin tyttö eksyksissä isossa Helsingissä. Sitten tyttö löytää Ponihännän ja hänestä tulee kolmessa viikossa kotirouva. Alkaa pikakurssi naiseksi: tehosekoittaminen, mehulinkoaminen, imuroiminen, laihduttaminen. Kodinonni. Naisenonni. Yhtä juttua tyttö vain ei huomaa. Toisetkin osaavat valehdella…
(takakansiteksti)
Pikkukaupungista Helsingin Munkkiniemeen muuttanut nuori nainen matkustaa raitiovaunuilla ympäri kaupunkia. Hän valehtelee ja iskee tarinaa, kertoo itsensä toiseksi. Matka valheista ja kuvitelmista todellisuuteen on kuitenkin lyhyt, usein vain yhden lauseen mittainen. Sitten nainen kohtaa Ponihännän ja joutuu kuulemaan aivan uusia tarinoita. Teoksen minämuotoinen kerronta on sujuvaa, kielellä leikkivää ja intensiivistä.
(Tuija Lassila/ Sanojen aika)
Kommentti
Kun tykkäsin Eppu Nuotion uusimmasta kirjasta, ajattelin aina silloin tällöin lukea lisää Nuotiota. Niinpä varasin ihan summassa joskus tämän kirjan ja nyt luin. Olipahan hauska aikamatka itsekin eletylle 90-luvulle. Tarina lyhykäisyydessään oli vähän ankea ja töksähtelevä. Mutta niin sen oli varmaan tarkoituskin olla, kerrontaa myöten.
Ja taisipas tämä kirja olla Nuotion ihka ensimmäinen (aikuisten) kirja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti