Like Kustannus Oy 2012
Luettu ~ 13.9.2012
Kuvaus:
Maihinnousu on vimmainen ja puhutteleva romaani ranskalaisnaisesta, joka on menettämässä miehensä ja lapsensa yhtä aikaa.
41-vuotias Julie elää elämänsä raskainta vuotta Normandian maihinnousun maisemissa. Ensin pettää mies, sitten 8-vuotias Emma-tytär sairastuu syöpään.
Liittoutuneet loivat sillanpääaseman Normandiaan kahdessa kuukaudessa kesällä 1944. Julien ja hänen tyttärensä kamppailut eivät ole ohi hetkessä.
Kommentti:
1.11.2012, mietteitä, joita nyt vielä muistan.
Kirjassa oli kolme teemaa. Vahvimpana tietysti perheen lapsen vakava sairastuminen, joka osuu vanhempien suhteen kriisiin, tai paremminkin suhteen loppumiseen (= toinen teema).
Ikään kuin sivujuonteena kulkevat katkelmat 2. maailmansodan vaiheista. Päähenkilö on ammatiltaan turistiopas, joka kuljettaa monenlaisia turistiryhmiä 2. maailmansodan ajan muistomerkeille Ranskan rannikolle. Tämä on lopulta niin vahva osa kertomusta, ettei se oikeastaan sivujuonne olekaan.
Jonkin verran mieltäni askarrutti, miten tämä osa oikeastaan liittyi itse tarinaan, mutta ei se kokonaisuutta loppujen lopuksia häirinnytkään.
Tykkäsin kirjasta muuten kovasti, mutta minua häiritsi kovasti se, etten mitenkään pystynyt mieltämään päähenkilöä ranskalaisnaiseksi. Kuvittelin alusta lähtien hänen olevan joko suomalainen, Ranskaan muuttanut tai esim. saksalainen. Kun sitten minulle valkeni, että hän oli ranskalainen, juuri tuolta seudulta kotoisinkin, se ei tuntunut loppujen lopuksikaan uskottavalta. En ihan tarkkaan tiedä, mistä tämä "epäsopivuus" oikeastaan johtuikaan, jotenkin henkilökuvaus ei vain istunut - tai sitten minulta oli jäänyt jokin tätä asiaa selventävä seikka huomaamatta.
Aluksi podin myös pientä moraalista noloutta kirjan lukemisesta, olihan siitä noussut julkisuudessa kohu.
Kirjailijan sisaren perheessä tapahtui jokunen vuosi sitten juuri kuvattu lapsen sairastuminen leukemiaan ja perhe (jotka ovat sukulaisten ystäviä ja löyhästi tuttuja - itse asiassa juuri tuo leukemian sairastanut lapsi on käynytkin meillä) nosti kirjan ilmestyttyä kysymyksen, missä menee raja. Saako kirjailija käyttää läheistensä raskaita kokemuksia kirjansa tekemisessä.
Miten sitten tuollaista voisi rajata? Pitäisikö olla jokin aikaraja, kuinka monen vuoden päästä toisten elämän tapahtumia saa käyttää? Moni kirja olisi jäänyt kirjoittamatta, jos tällaisia rajoitteita olisi. Ei se vaan taida toimia.
Toisaalta olen niinkin skeptinen, että ajattelin tällaisen olevan lopulta aika hyvää (joskis toki kyseenalaista!) julkisuuskampanjaa.
Päällimmäisenä mieleeni jäi kirjan varsinaisesta aiheesta se, miten (avio)erot todella rikkovat perheitä. Miten yksin jääkään ihminen tuollaisessa tilanteessa. Oli sitten kysymys surusta tai lopulta koittaneesta ilosta; kun ei ole vierellä sitä ihmistä, joka ainoana maailmassa voi ymmärtää, miten pienet asiat ovat lopulta merkityksellisiä vaikkapa paranemisprosessissa.
Päädyin filosofeeraamaan muutenkin sitä, miten erot mielestäni suorastaan vieraannuttavat ihmisiä omasta elämästään. Menneisyydessä on asioita, joista ei haluta tai suorastaan voida puhua uusien ihmisten kanssa. Asiat ovat kipeitä, niistä saattaa tulla riitaa tai yksinkertaisesti ei enää ole olemassa sitä ihmistä, jonka kanssa muistella lapsen ensiaskeleita. - Ja iloita, kun lapsi paranee ja on taas oma villi itsensä. Mikä sääli.
Niin, taas enemmän tällaista tajunnanvirtaa kuin kovin korkealaatuista kirja-analyysiä :).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti