Karisto / Kustannusosakeyhtiö Otava, 2025
Nummien kutsu-sarjan 2.osa
Luin ~ 26.3.2025
Kuvaus:
Romantiikkaa ja salaisuuksia 1700-luvun Skotlannissa! Lumoava Nummien kutsu -sarja jatkuu.
Agnes on nyt Fingalin vaimo ja Gilleshielin emäntä. Seesteinen elämä Ylämaalla ei kuitenkaan jatku kauan, sillä pariskunnan on lähdettävä Edinburghiin hoitamaan klaanin kauppasuhteita.
Kaupungissa Agnes joutuu kohtaamaan menneisyytensä virheet, ja kaiken lisäksi yllättävä tragedia käynnistää hurjan huhumyllyn. Agnes kipuilee vaimon roolissaan raajarikkoisuutensa ja turhaan odottamansa raskauden parissa, ja Fingal on yhä poissaolevampi ja salailevampi. Kestääkö heidän rakkautensa?
Lukijat hurmannut liikuntavammainen päähenkilö Agnes ravistelee totuttuja käsityksiä romanttisen viihteen sankarittarista
Kommentti:
Tätä kirjaa on hieman hankala kommentoida ilman juonipaljastuksia, mutta pelkästään yleisellä tasolla kommentoiminen tuntuu vähän ohuelta.
Minä ainakin haluan lukea kirjat ilman liian tarkkoja etukäteistietoja tai -mielipiteitä, joten siksi yritän nyt luovia kieli keskellä suuta.
Onneksi olin kirjaston varauslistalla sen verran kärkipäässä, etten joutunut pitkään välttelemään muiden kommentteja. Toisaalta, nyt joudun sitä pidempään odottamaan seuraavaa osaa, joka ilmestyy VASTA vuoden päästä. Niin epäreilua!
Taas kerran ihmettelen tarinankertojan taitavuutta viedä lukijaa mielensä mukaan. Tässä kirjassa sekä tapahtumat että henkilöt ovat mielenkiintoisia, ei vähiten päähenkilö Agnes, jonka epävarmuutta tuoreena vaimona niin lämmöllä seuraa. Tässä osassa nousi monellakin tavalla tärkeään rooliin Agneksen suku, etenkin serkkutyttö (from hell, kuten joku osuvasti Lily Hunteria kuvasi).
Pidän aina siitä, miten näennäisen kevyt (viihde) tarina voi nostaa esiin ja käsitellä painavia asioita. Tässä ainakin tuli pohdittua selkeän pääteeman, liikuntavammaisuuden lisäksi yksinäisyyttä, syrjäänjäämisen kokemusta, tai sitä, miten eri tavoin ihmiset suhtautuvat kokemiinsa asioihin. Joku syyttelee kaikkia muita, mutta oma toiminta ei ikinä näy vääränä. Toinen taas syyttää aina ja joka paikassa itseään kaikesta, jopa ihan kuvitelluista asioista, Ja sitten niitä väärinkäsityksiä vasta sikiääkin. Näin tarinana niistä tietysti tulee todella herkullisia, kun osaa sanansa oikein asettaa. Ja no, Viitala kyllä osaa.
Ainakin minulle tuli tunne, että tässä kirjailija jo itsekin nautti, kun sai herätettyä henkiin nämä henkilöt ja heidän tarinansa.
On aina ihana lukea kirjaa, jonka teksti on kunnon suomea, ei kirjoitusvirheitä, ei toistuvia epäloogisuuksia jne. Tämä ei (nykyään) aina ole itsestäänselvyys.
(Tämä koskee toki enemmän käännöskirjallisuutta, mutta epätarkka kielenkäyttö syö pahasti tarinan uskottavuutta ja olen kiiteltyjäkin kirjoja jättänyt jopa kesken, kun en vaan kestä tiettyjä kielioppijuttuja.)
Arvostan myös suoraa tapahtumien etenemistä. Toki asioita edellisestä osasta kerrattiin sopivasti niille lukijoille, jotka eivät ole ensimmäistä osaa lukeneet, mutta ei kuitenkaan liikaa rautalangasta vääntämistä eikä aikatasoissa hyppimistä.
(457 sivua.)
